VOINITSKI. Kenties, kenties…
HELENA ANDREJEVNA. Missä on lääkäri?
VOINITSKI. Hän on tuolla… minun luonani yötä. Kenties, kenties…
Kaikkihan on mahdollista.
HELENA ANDREJEVNA. Tänäänkö joitte? Miksi teitte niin?
VOIXITSKI. Tuntuuhan se edes elämältä… Älkää häiritkö minua, Helena!
HELENA ANDREJEVNA. Ennen ette koskaan juonut ettekä koskaan puhunut niin paljon… Menkää nukkumaan! Minulle tulee ikävä teidän kanssanne.
VOINITSKI (Kumartuen hänen kättänsä suutelemaan). Armaani, ihanaiseni!
HELENA ANDREJEVNA (Suuttuneena). Jättäkää minut. Tämähän on inhoittavaa.
(Menee).
VOINITSKI (Yksin). Hän meni… (Paussi). Kymmenen vuotta sitten tapasin hänet sisar vainajani luona. Silloin hän oli 17 vuotias ja minä 37 vuotta. Miksi en silloin rakastunut häneen ja kosinut häntä? Olihan se mahdollista! Ja hän olisi nyt minun vaimoni… Niin… Nyt olisi ukkonen herättänyt meidät molemmat; hän olisi pelästynyt jyrähdystä, mutta minä olisin ottanut hänet syliini ja kuiskannut: "elä pelkää, minä olen luonasi". Oo, miten ihanat ajatukset, miten kaunista, minä hymyilen… mutta, Jumalani, ajatukset pyörivät sekaisin päässäni… Miksi olen vanha? Miksi hän ei ymmärrä minua? Hänen kaunopuheisuutensa, veltto moraalinsa, narrimaiset, hatarat ajatuksensa maailmanlopusta — kaikkea tuota minä sydämestäni vihaan. (Paussi). Oo, kuinka olen pettynyt! Ennen aikaan jumaloin tuota professoria, tuota kurjaa leininlyömää, tein työtä hänen hyväksensä niinkuin härkä! Minä ja Sonja pusersimme tästä maatilasta viimeisenkin mehun; me kaupittelimme, kuten pahimmat kiskurit, ruokaöljyä, herneitä ja piimäjuustoa, emmekä itse syöneet palastakaan, voidaksemme koota kopeekoista tuhansia ja lähettää hänelle. Minä ylpeilin hänestä ja hänen tieteestänsä, ja elin ja hengitin ainoastaan häntä! Kaikki, mitä hän puhui ja kirjoitti, näytti minusta nerokkaalta… Jumalani, mutta nyt? Hän on nyt virastaan eronnut, ja nyt voidaan nähdä hänen elämänsä loppusumma: hänen jälkeensä ei jää sivuakaan työn hedelmiä. Hän on tuiki tuntematon, hän on nolla! Saippuakupla! Minä olen pettynyt… huomaan, — tyhmästi pettynyt…