ASTROV. Antakaa, olkaa hyvä.
SONJA. Minun tekee mieleni ottaa yöllä vähän välipalaa. Ruokakaapissa näyttää olevan jotakin. Kerrotaan, että hänellä aikoinansa oli hyvä menestys naismaailmassa, ja naiset ovat hänet turmelleet. Kas tässä juustoa, olkaa hyvä!
(Molemmat seisovat ruokakaapin ääressä ja syövät).
ASTROV. En ole tänään syönyt mitään, ainoastaan juonut. Isällänne on raskas luonne. (Ottaa kaapista pullon). Saanko luvan? (Kallistaa lasin pohjaan). Täällä ei ole ketään ja saa senvuoksi puhua suoraan. Nähkääs, minusta tuntuu, etten voisi elää teidän kodissanne kuukauttakaan, tukehtuisin tässä ilmassa… Isänne, joka on kokonaan leinin lyömä ja kirjoihinsa kiintynyt, eno Vanja synkkine ajatuksineen, mummonne ja lopuksi äitipuolenne…
SONJA. Mitä äitipuoleni?
ASTROV. Ihmisessä pitää kaikki olla kaunista: kasvot, puku, sielu, ajatukset. Hän on kieltämättä kaunis, mutta… mutta hän vain syö, makaa, kävelee ja hurmaa meidät kaikki kauneudellaan — eikä mitään muuta. Hänellä ei olle minkäänlaisia velvollisuuksia, hänen hyväksensä raatavat muut… Niinhän? Mutta joutilas elämä ei voi olla puhdasta. (Paussi). Muuten, kenties olen liian ankara häntä kohtaan. Minä en ole tyytyväinen elämääni, enemmän kuin eno Vanjannekaan, ja molemmat me muutumme äreiksi murjottajiksi.
SONJA. Ettekö te ole tyytyväinen elämäänne?
ASTROV. Ylipäänsä kyllä rakastan elämää, mutta meidän elämäämme, tätä venäläistä, poroporvarillista nurkkakuntaelämää en voi sietää, vaan halveksin sitä kaikesta sielustani. Ja mitä tulee minun personalliseen yksityiselämääni, niin — jumal'avita — siinä ei ole kerrassaan mitään hyvää. Nähkääs, kun synkkänä yönä kulkee metsässä ja näkee etäisyydessä tuikkivan pienen tulen, niin ei huomaa väsymystä, eikä pimeyttä, eikä teräviä oksia, jotka lyövät vasten kasvoja… Minä raadan, — senhän tiedätte, — enemmän kuin kukaan näillä seuduin, kohtalo pieksää minua hellittämättä, ajottain kärsin sanomattomasti, mutta kaukaisuudessa ei loista minulle pieninkään valopilkku. En odota enää mitään, en rakasta ihmisiä… Pitkään aikaan en ole ketään rakastanut.
SONJA. Ettekö ketään?
ASTROV. Ei ketään. Jonkunlaista hellyyttä tunnen ainoastaan teidän hoitajatartanne kohtaan — vanhalta muistilta. Talonpojat ovat hyvin yksitoikkoisia, kehittymättömiä ja elävät liassa, mutta sivistyneenkin luokan kanssa on vaikea tulla toimeen. Se rasittaa. Kaikki nuo hyvät tuttavanne ajattelevat pienesti, tuntevat pienesti eivätkä näe nenänsä vartta pitemmälle — kerrassaan tyhmiä. Kaikki tyyni. Ja ne, jotka ovat ymmärtävämpiä ja korkeammalle kehittyneitä, ovat hermotautisia, analyysin ja järkeilyn rikkirepimiä… Heidän sydäntänsä kivistää, he vihoittelevat, sairaalloisesti parjaavat ihmisiä, lähestyvät heitä syrjin, katsovat heihin kieroon ja päättelevät: "Oo, tuo on mielisairas!" tai: "Tuo on korulauseiden laskettelija!" Ja kun he eivät tiedä, minkä lapun kiinnittäisivät minun otsaani, niin he sanovat: — "Tuo on kummallinen ihminen, hyvin kummallinen!" Minä rakastan metsää — se on kummallista; en syö lihaa — sekin on kummallista. Välitöntä, puhdasta, vapaata suhdetta luontoon ja ihmisiin ei enää ole… Ei totta vieköön ole!