ASTROV. Niin… Kymmenessä vuodessa olen kokonaan muuttunut. Ja mistä syystä? Rasitin itseäni liiaksi. Aamusta varhain myöhään yöhön olen aina ollut jalkeilla, tuntematta lepoa, ja yölläkin peitteen alla peläten, ett'eivät vain tulisi hakemaan sairaan luokse. Siitä asti, kun sinuun tutustuin, ei minulla ole ollut yhtään vapaata päivää. Eikö se vanhetuta? Kun elämä itsessäänkin on ikävää, tyhmää, likaista… Se on upottavaa kuin suo. Ympärillä vain narreja, pelkkiä narreja; kun elät heidän seurassaan vuotta pari-kolme, alat itsekkin vähitellen, huomaamattasi, muuttua samanlaiseksi narriksi. Se on ylitsepääsemätön välttämättömyys. (Kierrellen pitkiä viiksiänsä). Katsoppas, millaiset hirveät viikset minulla on… Tyhmät viikset. Minusta on tullut narri, Marina… Armollinen taivas, etten ole vielä aivan tyhmeliini, aivot ovat paikallaan, mutta tunto on kuin tylsistynyt. En mitään tahdo, en mitään kaipaa, en ketään rakasta… Vain sinua ehkä rakastan. (Suutelee hänen päätään). Minulla oli lapsena samanlainen hoitajatar.
MARINA. Kenties tahdot syödä?
ASTROV. En tahdo. Kolmannella viikolla suuren paaston aikaan matkustin Malitskan kylään kulkutautia ehkäisemään… Siellä raivosi tuhkarokko… Tuvissa väkeä kylki kyljessä… Likaa, löyhkää, savua, vasikoita lattialla, yhdessä sairaiden kanssa… Sekä porsaita… Minä puuhasin kokonaisen päivän, istahtamatta, saamatta muruakaan suuhuni, ja kun pääsin kotiin, niin eivät anna levähtääkkään — tuotiin rautatieltä vaihdemies luokseni; minä asetin hänet pöydälle, tehdäkseni leikkauksen, mutta hän otti ja heitti henkensä käsiini unijuomaa saatuansa. Ja kas, silloin kun niitä ei tarvittu, heräsivät tunteeni, ja omaatuntoani pakotti, ikäänkuin olisin tahallani tappanut hänet… Istuin, suljin silmäni — kas näin, ja ajattelin: tokkohan ne, jotka tulevat meidän jälkeemme sadan tai parin sadan vuoden perästä ja joille me nyt tietä raivaamme, tokkohan ne mainitsevat muistoamme siunaten? Marina, tokkohan mainitsevat!
MARINA. Ihmiset eivät mainitse, mutta Jumala mainitsee.
ASTROV. Kiitos siitä. Se oli hyvä sana.
(Voinitski saapuu).
VOINITSKI (Tulee kartanosta; hän on ottanut päivällisunen ja näyttää rypistyneeltä; istuu penkille, korjaa keikarimaista kravattiaan). Jaa'ah… (Paussi). Jaa'ah…
ASTROV. Oletko nukkunut tarpeeksi?
VOINITSKI. Olen… Kyllä (Haukottelee). Siitä lähtien kun professori tuli tänne rouvineen, on elämä suistunut pois raiteiltaan… Minä en saa unta oikeaan aikaan, aamiaiseksi ja päivälliseksi syön monenmoisia hienoja herkkuja, juon viiniä… se ei ole lainkaan terveellistä! Ennen ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, minä ja Sonja teimme työtä — ja lujasti teimmekin, mutta nyt puuhaa Sonja yksin, ja minä makaan, syön ja juon… Se ei ole oikein!
MARINA (Heiluttaen päätään). Toiset tavat! Professori nousee kello 12, mutta teekeittiö kiehuu aamusta asti, häntä odottaen. Ennen, kun heitä ei vielä ollut, söimme aina päivällisen ensimäisellä tunnilla, niinkuin kaikkialla oikeissa perheissä, mutta nyt heidän aikanansa vasta kello kuudelta. Yöllä professori lukee ja kirjoittaa, ja yht'äkkiä toista käydessä soipi kello… Mitä nyt, Herran nimessä? Teetä! Ei muuta kuin herätä hänen vuoksensa palvelusväki, aseta teekeittiö tulelle… Uudet tavat! Uudet tavat!