SONJA. Juodaan vaan.
HELENA ANDREJEVNA. Samasta lasista… (Kaataa lasiin). Näin on parempi.
Olemme nyt sinuja?
SONJA. Sinuja. (Juovat ja suutelevat toisiaan). Tahdoin jo aikoja sitten tehdä sovinnon, mutta minua vähän kuin hävetti…
(Itkee).
HELENA ANDREJEVNA. Mitä itket?
SONJA. En mitään. Ilman aikojani minä vaan.
HELENA ANDREJEVNA. No, riittää, riittää… (Itkee). Pikku hupakko, minuakin rupeaa itkettämään… (Paussi). Olet ollut minuun suutuksissasi, kun minä muka tulin isällesi vaimoksi rahojen vuoksi… Jos uskot sanaani, niin vannon sinulle, että — menin hänelle rakkaudesta. Hän viehätti minua oppineena ja kuuluisana miehenä. Rakkauteni ei ollut todellista, vaan keinotekoista. Mutta se tuntui minusta silloin oikealta. Eihän se ole minun syyni. Etkä sinä ole lakannut kiduttamasta minua hääpäivästämme alkaen viisailla epäluuloisilla silmilläsi.
SONJA. No, rauhoitu, rauhoitu! Unohtakaamme menneet.
HELENA ANDRKJEVNA. Et saa katsoa asioita siltä kannalta — se ei sovi sinulle. Pitää uskoa hyvää kaikista ihmisistä, muuten ei voi elää.
(Paussi).