VOINITSKI. No, no, anteeksi. (Viittaa Helena Andrejevnaan). Ihailkaa: hän tulee horjuen laiskuudesta. Viehättävää! hyvin viehättävää!
HELENA ANDREJEVNA. Kaiken päivää te vain surisette ja murisette. Eikö se jo ala tympäistä! (Tuskallisesti). Minä kuolen ikävään, enkä tiedä, mitä minun on tehtävä.
SONJA (Kohauttaen olkapäitään). Vähänkö on työtä? Jos vain tahtoisit tehdä.
HELENA ANDREJEVNA. Esimerkiksi?
SONJA. Hoida taloutta, opeta muita, paranna sairaita. Onko se vähän? Kun sinua ja isää ei vielä ollut täällä, niin me eno Vanjan kanssa kävimme itse torilla jauhoja kaupalla.
HELENA ANDREJEVNA. Minä en osaa. Eikä se ole hauskaa. Ainoastaan ihanteellisten romaanien sankarit opettavat lapsia ja hoitavat sairaita talonpoikia, mutta mitenkä minä yht'äkkiä, noin vaan, ottaisin ja menisin heitä lääkitsemään tai opettamaan?
SONJA. Minäpä en ymmärrä, miks'et halua mennä ja opettaa. Odotahan, kyllä siihen totut. (Syleilee häntä). Älä ole huolissasi, rakkaani. (Nauraa). Sinä ikävöit etkä voi löytää sijojasi, mutta ikävä ja toimettomuus on tarttuvaa. Katso eno Vanjaa: hän ei tee mitään, kulkee vain kuin varjo perästäsi, ja minä jätän työni ja juoksen luoksesi juttelemaan. Olen tullut laiskaksi, en viitsi! Tohtori Mihail Lvovitsh kävi meillä ennen aikaan hyvin harvoin, kerran kuukaudessa, ja vaikea oli saada häntä taipumaan, mutta nyt hän käy täällä joka päivä, ja on jättänyt metsänsä ja lääkärintoimensa sikseen. Sinä olet aika noita, ihan varmaan.
VOINITSKI. Mitä? Kalvaako ikävä? (Vilkkaasti). No, rakkaani, ihanaiseni, olkaa viisas! Suonissanne virtailee vedenneidon verta, ruvetkaakin kiehtovaksi keijukaiseksi! Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran elämässänne, rakastukaa pian johonkin vetehiseen korvianne myöten — ja huiskis päistikkaa pyörteeseen, jotta herra professori ja me kaikki emme ehdi muuta kuin lyödä yhteen käsiämme hämmästyksestä!
HELENA ANDREJEVNA (Suutuksissaan). Jättäkää minut rauhaan! Te olette sydämetön!
(Tahtoo mennä pois).