(Painaa päänsä hänen rinnoilleen).
HELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän… (Silittää hänen hiuksiansa). Minä ymmärrän.
SONJA. Minä olen ruma.
HELENA ANDREJEVNA. Sinulla on kauniit hiukset.
SONJA. Ei, ei! (Katsahtaa taakseen, nähdäkseen kuvansa peilistä). Ei! Kun nainen ei ole kaunis, niin hänelle sanotaan: "teillä on erittäin kauniit silmät, teillä on erittäin kauniit hiukset"… Olen rakastanut häntä jo kuusi vuotta ja rakastan enemmän kuin omaa äitiäni; joka hetki kuulen hänen äänensä, tunnen hänen kätensä puristuksen; ja katson oveen ja odotan, ja minusta yhä tuntuu kuin astuisi hän tuossa tuokiossa sisään. Nyt ymmärrät, miksi minä yhä käyn luonasi saadakseni puhua hänestä. Nykyisin hän oleskelee täällä joka päivä, mutta hän ei katso minuun, ei ole näkevinäänkään… Se on semmoista kitumista! Minulla ei ole toivoa, ei vähintäkään! (Epätoivoissaan). O, Jumalani, anna minulle voimia… Olen rukoillut kaiken yötä… Usein menen hänen luokseen, juttelen hänen kanssaan, katson häntä silmiin… Minulla ei ole enää ylpeyttä eikä voimia hallita itseäni… En voinut pidättää itseäni ja eilen tunnustin eno Vanjalle, että rakastan… Ja kaikki palvelijat, tietävät, että minä rakastan häntä. Kaikki tietävät sen.
HELENA ANDREJEVNA. Entä hän itse?
SONJA. Hän ei tiedä. Hän ei huomaa minua!
HELENA ANDREJEVNA (Epäröiden). Hän on omituinen ihminen… Tiedätkö mitä? Anna minun puhua hänen kanssaan… Varovasti, viittauksilla… (Paussi). Todellakin, kuinka kauan sinun täytyy elää epätietoisuudessa… Anna minun toimia!
(Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).
Mainiota. Rakastaako hän vai ei — se on helppo saada selville. Ole rauhassa, kyyhkyseni, älä tuskaile, — minä kuulustelen häneltä asiaa varovaisesti, eikä hän huomaa mitään. Meidän on vaan tarvis tietää, rakastaako hän vai ei? (Paussi). Ellei, niin hän ei saa enää tulla käymään täällä. Niinhän?