VOINITSKI. Seis, Vohveli, me haluamme puhua asiasta… Odota, sitten perästä päin… (Serebrjakoville). Kysy sinä häneltä. Tämä maatila ostettiin hänen sedältään.
SEREBRJAKOV. Ah, miksi minun pitäisi kysyä? Minkä tähden?
VOINITSKI. Tämä tila ostettiin silloin sen hinnan mukaan yhdeksästäkymmenestä viidestä tuhannesta. Isä maksoi paikalla vain seitsemänkymmentä tuhatta ja velaksi jäi kaksikymmentä viisi tuhatta. Kuulkaa nyt… Tätä tilaa ei myydä, ellen minä luovu perintöosastani sisareni hyväksi, jota olen lämpimästi rakastanut. Sitäpaitsi, olen raatanut kymmenen vuotta kuin härkä ja maksanut koko velan…
SEREBRJAKOV. Valitan, että tästä ensinkään ryhdyttiin keskustelemaan.
VOINITSKI. Tila on veloista vapaa ja hyvässä kunnossa, se on yksistään minun ponnistusteni ansio. Mutta nyt, kun olen tullut vanhaksi, tahdotaan minut häätää täältä pois niskasta pitäen!
SEREBRJAKOV. En ymmärrä, mihin sinä tähtäät.
VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olen hallinnut tätä tilaa, tehnyt työtä, lähettänyt sinulle rahoja, kuin tunnollisin käskyläinen konsanaan, etkä sinä koko aikaan ole minulle kertaakaan suurta kiitosta sanonut. Koko aikana — niin hyvin nuoruudessani kuin nytkin — olen saanut sinulta palkkaa mitättömän summan, viisikymmentä ruplaa vuodessa — eikä sinun päähäsi ole koskaan pälkähtänyt korottaa sitä yhdelläkään ruplalla!
SEREBRJAKOV. Ivan Petrovitsh, mistä olisin voinut sen tietää? Olen epäkäytännöllinen ihminen enkä ymmärrä mitään. Olisit voinut itse korottaa palkkaasi, niin paljon kuin halutti.
VOINITSKI. Miksi en varastanut? Miksi te kaikki halveksitte minua sen vuoksi, kuu en varastanut? Se olisi ollut oikein, enkä minä nyt olisi keppikerjäläinen!
MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Jean!