TELEGIN. Niin, se oli aihe, joka olisi ansainnut Aivasovskin siveltimen.
MARINA. Sitä en olisi suonut näkeväni. (Paussi). Tästä lähtien alamme elää niinkuin ennenkin, vanhaan tapaan. Aamulla teetä ennen kello kahdeksaa, ensimäisellä tunnilla päivällinen, iltasella — istumme syömään illallista; kaikki menee menojaan niinkuin muualla maailmassa… kristilliseen tapaan. (Huoaten). Siitä onkin jo kauan, kun minä viimeksi sain kotitekoista makaroonilientä syntiseen suuhuni.
TELEGIN. Niin, siitä on jo aikoja, kuu meillä keitettiin makaroonilientä. (Paussi). On jo aikoja… Tänä aamuna, Marina Timofejevna, kun kuljen kylän läpi, niin kauppias huutaa minulle jälestä: "Hoi, sinä, armoleivän syöjä!" Ja se koski minuun niin katkerasti!
MARINA. Älä pane semmoista mieleesi, vaariseni, Kaikkihan me olemme
Jumalan edessä armoleivan syöjiä. Niin sinä, niin Sonja, niin Ivan
Petrovitsh — ei kukaan istu huoletonna, vaan kaikki me näemme vaivaa!
Kaikki, kaikki… Mutta missä on Sonja?
TELEGIN. Puutarhassa. Hän kävelee yhä tohtorin kanssa, etsii Ivan Petrovitshia. He pelkäävät, ettei hän vain olisi tehnyt itsellensä mitään pahaa.
MARINA. Missä on hänen pistolettinsa?
TELEGIN (Kuiskaten). Minä kätkin sen kellariin!
MARINA (Hymähtäen). Kaikkeakin!
(Pihalta saapuvat Voinitski ja Astrov).
VOINITSKI. Jätä minut. (Marinalle ja Teleginille). Menkää pois täältä, jättäkää minut yksin edes tunniksi! Minä en kärsi holhousta!