MARIA VASILJEVNA. Mutta minä tahdon puhua!
VOINITSKI. Olemmehan jo viisitoista vuotta puhuneet ja puhuneet, ja kirjoitelleet kirjasia. Olisi jo aika lopettaa.
MARIA VASILJEVNA. Miksi sinusta on vastenmielistä kuunnella, kun minä puhun. Suo anteeksi, Jean, mutta sinä olet viime vuonna muuttunut niin paljon, etten ollenkaan tunne sinua… Sinä olit ennen lujan vakaumuksen mies, kirkas personallisuus…
VOINITSKI. No niin! Olin kirkas personallisuus, joka ei ketään valaissut… (Paussi). Olin kirkas personallisuus… Myrkyllisempää kokkapuhetta on mahdoton laskea! Nyt olen 47 vuotta vanha. Viime vuoteen asti minä, niinkuin tekin, yritin tahallani sokaista silmiäni tuolla teidän skolastukallanne, jotta en näkisi oikeata elämää, — ja luulin tekeväni oikein. Mutta nyt, jospa tietäisitte! En nuku öisin, sillä minua inhoittaa ja raivostuttaa, kun olen tuhlannut niin kylmästi sen ajan, jolloin olisin voinut hankkia itselleni kaiken sen, minkä vanhuus minulta nyt kieltää!
SONJA. Ikävää, eno Vanja!
MARIA VASILJEVNA (Pojalleen). Näyttää siltä kuin syyttäisit entisiä vakaumuksiasi jostakin… Mutta ne eivät ole syylliset, vaan sinä itse.. Olet unohtanut, etteivät vakaumukset itsessään merkitse mitään, ne ovat vain kuollut kirjain… Tekoja olisi tarvittu.
VOINITSKI. Tekoja? Ei jokainen ole syntynyt kirjoja tuhrivaksi ikiliikkujaksi, niinkuin tuo teidän herra professorinne.
MARIA VASILJEVNA. Mitä tarkoitat tuolla puheellasi?
SONJA (Rukoilevasti). Mummo kulta! Eno Vanja! Rukoilen teitä!
VOINITSKI. Minä vaikenen. Vaikenen ja pyydän anteeksi.