Mutta seistessään nukkuvan kaunottaren edessä — saattoi helposti huomata, että tyttö nukkui — hän yht'äkkiä vasten tahtoaan tunsi rinnassaan jotakin rakkauden tapaista. Kauan seisoi hän siinä katsellen ahnaasti tyttöä…
"Jo riittää… — ajatteli hän ja päästi syvän huokauksen. — Jää hyvästi ihana näky! Minun täytyy jo lähteä hänen ylhäisyytensä juhliin soittamaan…"
Ja luotuaan vielä kerran silmäyksen kaunottareen, hän aikoi juuri lähteä uimaan takaisin, kun päähänsä pälkähti ajatus:
"Nytpä jätän muiston hänelle — ajatteli hän. — Kiinnitän jotakin hänen ongenkoukkuunsa. Se on oleva yllätyksenä 'tuntemattomalta'."
Smitshkow ui hiljaan rantaan, poimi suuren kimpun kukkia rannalta ja vedestä, sitoi ne yhteen ja kiinnitti ongenkoukkuun.
Kukkaviuhka painui pohjaan ja veti korean ongenkupon mukaansa.
Järki, luonnon lait ja sankarimme asema yhteiskunnassa vaatisivat nyt, että kertomus päättyisi juuri tähän, mutta — kas! — kohtalo on järkähtämätön. Seikoista, jotka eivät ole tekijän vallassa, johtuu, että tämä tarina ei päätykään kukkavihkoon. Vastoin tervettä järkeä ja asiain luonnollista kulkua oli köyhä ja alhainen bassoviulunsoittaja pakotettu näyttelemään tärkeän osan ylhäisen ja rikkaan kaunottaren elämässä.
Uituaan rantaan Smitshkow aivan ällistyi: hän ei löytänyt vaatteitaan. Ne oli varastettu… Hänen ihaillessaan kaunotarta olivat tuntemattomat roistot varastaneet hänet melkein puti puhtaaksi, jättäen ainoastaan bassoviulun ja silkkisen silinterihatun.
— Kirotut! — huudahti Smitshkow. — Te kyykäärmen sikiöt! Ei minua huolestuta niin suuresti vaatteitten menettäminen — sillä ovathan ne katoavaa tavaraa — kuin se, että minun täytyy kulkea ilki alasti ja siten rikkoa yleistä siveellisyyden tunnetta vastaan.
Hän istuutui suuren viulunsa kotelolle ja alkoi tuumia miten voisi pelastua kauheasta asemastaan.