Pimeän tullen nosti Smitshkow kotelon kaunottarineen hartioilleen ja lähti tallustamaan Bibulowin huvilaan. Olipa hänen suunnitelmansakin jo valmis: ensin hän kulkee lähimpään mökkiin ja kiertää vähän ryysyjä ympärilleen, sitten jatkaa hän matkaansa eteenpäin…
"Ei ole niin pahaa, ettei siitä hieman hyvääkin koituisi — ajatteli Smitskow taakkansa alla kyyryssä lyöden paljailla jaloillaan tomua lentoon. — Minun lämpimän osanottoni ruhtinattaren kohtaloon palkitsee ruhtinas Bibulow varmaan hyvin runsaasti."
— Neitiseni, kuinka te voitte siellä oikein? — kysäsi hän kuin kohtelias keikari. — Pyydän, älkää kursailko ja olkaa minun kotelossani aivan kuin kotonanne!
Silloin huomasi Smitshkow edessään hämärässä kaksi ihmishaamua. Tarkemmin katseltuaan tuli hän vakuutetuksi, ettei se ollut näköhäiriö: ne olivat todellakin ihmisiä, jotka kantoivat käsissään joitakin myttyjä…
"Varkaitako? — pälkähti hänen päässään. — He kantavat jotakin!
Luultavasti meidän vaatteemme!"
Smitshkow laski kotelonsa tien poskeen ja karkasi haamujen perään.
— Seis! — huusi hän. — Seis! Ottakaa kiinni!
Haamut katsahtivat taakseen ja huomattuaan takaa-ajon, alkoivat pötkiä pakoon… Ruhtinatar kuuli vielä kauan nopeitten askelten töminää ja seis-huutoja. Vihdoin kaikki hiljeni ympärillä.
Smitshkow innostui takaa-ajoon. Luultavasti olisi kaunotar kauan saanut maata tien poskessa, ellei sattumus olisi johtanut asioita toisin. Tapahtui nimittäin, että juuri nyt tätä samaa tietä pitkin kulki ruhtinas Bibulowin huvilaan kaksi Smitshkowin toveria, — huilun ja klarinetin soittajat. Pimeässä kulkiessaan he kompastuivat koteloon ja hämmästyivät hirveästi.
— Kontrabasso! — huudahti huilunsoittaja. — Tämä on varmaan
Smitshkowin bassoviulu! Mutta kuinka on se voinut tänne joutua?