— Nyt on luultavasti jotakin merkillistä tapahtunut Smitshkowille, — päätteli klarinetin puhaltaja. — Joko on hän juonut itsensä humalaan tai ovat varkaat hänet ryöstäneet… Kaikissa tapauksissa ei sovi jättää kontrabassoa tänne. Me otamme sen mukaamme.
Huilunsoittaja heitti kotelon selkäänsä ja sitten he lähtivät eteenpäin.
— Piru vieköön, kuinka raskas! — murisi huilunsoittaja tavan takaa.
— Minä en iki päivinä viitsisi rämpyttää tuollaista hökkeliä… Äsh!
Tultuaan ruhtinas Bibulowin huvilaan, soittoniekat nostivat kotelon paikalle, joka oli aiottu orkesteria varten, ja pistäytyivät sitten ryypylle.
Tähän aikaa ryhdyttiin huvilassa sytyttämään kynttelikköjä ja kattolamppuja. Sulhanen, hovineuvos Lakeitsh, kaunis ja miellyttävä virkamies tieylihallituksesta, seisoi keskellä salia kädet taskuissa ja jutteli kreivi Shkalikowin kanssa musiikista.
— Minä, hyvä kreivi, — puhui Lakeitsh — olin Napolissa ollessani persoonallisesti tuttu erään viuluniekan kanssa, joka teki kerrassaan ihmeitä. Te ette saata uskoa! Bassoviululla … aivan tavallisella bassoviululla lasketteli hän sellaisia pirullisia juoksutuksia, että oli kerrassaan kauheata! Soittipa Straussin valssejakin.
— Johan nyt. Se on mahdotonta… — epäili kreivi.
— Minä vakuutan! Hän soitti Lisztin rapsodiankin aivan puhtaasti! Asuin hänen kanssaan samassa huoneessa ja ajan kuluksi opettelin hänen johdollaan Lisztin rapsodian bassoviululla.
— Lisztin rapsodian… Hm!… nyt te laskette leikkiä…
— Ettekö usko? — naurahti Lakeitsh. — No, kyllä minä heti näytän teille. Mennäänpäs orkesteriin!