Minä ja vaimoni astuimme vierashuoneeseen. Siellä haisi homeiselta ja kostealta. Lukemattomat rotat ja hiiret juoksivat piiloihinsa, kun me valaisimme seiniä, jotka kokonaisen vuosisadan kuluessa eivät olleet nähneet päivän valoa. Sulkiessamme oven jälkeemme lehahti tuuli, rapistellen papereita, joita oli kasottain huoneen nurkissa. Valo sattui papereihin ja me näimme ikivanhoja käsikirjotuksia ja keskiaikuisia piirustuksia. Homehtuneilla seinillä riippui esi-isien muotokuvia. He katsoivat alas ylpeästi, ankarasti ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:
— Selkäsaunan sinä tarvitsisit, velikulta!
Meidän askeleemme kuuluivat halki koko talon. Minun yskääni vastasi kaiku, sama kaiku, joka joskus oli vastannut esi-isillekin…
Tuuli ulvoi ulkona ja uunin piipusta kuului epätoivoista itkua. Raskaat sadepisarat löivät synkkiin ikkunoihin ja niiden rapina teki mielen surulliseksi.
— Oi, esi-isät! — sanoin minä syvään huoahtaen. — Jos olisin kirjailija, niin kirjottaisin minä näistä muotokuvista pitkän romaanin. Onhan jokainen noista vanhuksista ollut nuori ja jokaisella ollut oma tarinansa … ja millainen tarina! Katsohan esimerkiksi tuota vanhaa mummoa, minun isoäitiäni. Tuollakin rumalla naisella on oma mitä huvittavin tarinansa.
— Näetkö tuota kuvastinta, joka riippuu tuolla nurkassa? — kysyin minä vaimoltani.
Ja minä osotin iso-äidin muotokuvan vieressä riippuvaa suurta kuvastinta tummine pronssikehyksineen.
— Tässä kuvastimessa on kummallinen taikavoima, joka saattoi minun iso-äitini perikatoon. Hän maksoi siitä suunnattomat rahat eikä jättänyt sitä koskaan ennen kuolemaansa. Hän katseli sitä yöt ja päivät herkeämättä, vieläpä syödessäänkin. Mennessään levolle, otti hän aina kuvastimen mukaansa sänkyyn ja kuollessaan pyysi hän panemaan sen ruumisarkkuunsa. Mutta hänen toivomustaan ei täytetty vain sen tähden, että kuvastin ei mahtunut arkkuun.
— Hän oli kai kovin turhamainen? — kysyi vaimoni.
— Otaksuttavasti. Mutta eikö hänellä olisi ollut muita kuvastimia? Miksi hän piti juuri tästä, eikä mistään muusta? Olisihan hänellä ollut parempiakin kuvastimia. Ei, armaani, siinä piilee kauhea salaisuus. Toisin ei voi olla. Kerrotaan, että paholainen olisi kätkeytynyt siihen ja että iso-äiti olisi ollut muka tekemisissä paholaisen kanssa. Tämä on tietysti joutavaa puhetta, mutta epäilemättä on kuvastimessa kuitenkin joku salaperäinen voima.