— Konna! — murisi Lapkin hampaittensa välistä. — Noin nuori ja niin paatunut! Mikä hänestä ajan pitkään tuleekaan?!
Koko kesäkuun aikana ei Kolja antanut rauhaa rakastuneille raukoille. Hän uhkasi ilmottaa asiasta, vaaniskeli ja vaati yhä uusia lahjoja; eikä mikään riittänyt. Vihdoin alkoi hänen mielensä kovin tehdä taskukelloa. Ja mikäs auttoi? Täytyi luvata vaan.
Kerran päivällispöydässä, kun tarjottiin piirakoita, Kolja yht'äkkiä purskahti nauruun, räpytti toista silmäänsä ja kysyi Lapkinilta:
— Sanonko? Mitä?
Lapkin sävähti tulipunaiseksi ja puri piirakan sijasta lautasliinaansa. Anna Semjonovna hypähti ylös tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen.
Ja tällaisessa asemassa olivat nuoret elokuun loppuun, aina siihen päivään saakka, jolloin Lapkin julkisesti kosi Anna Semjonovnaa. Oi, se oli onnen päivä! Saatuaan morsiamen vanhemmilta suostumuksen, Lapkin suoraa päätä juoksi ulos puutarhaan etsimään Koljaa. Löydettyään tämän, hän melkein itki ilosta ja tarttui tuota pahaa poikaa korvaan. Samassa juoksi siihen Anna Semjonovnakin, joka niinikään oli Koljaa etsimässä, ja kävi kiinni toiseen korvaan. Ja kannatti todellakin katsoa, mikä tyytyväisyys ja nautinto paistoi rakastuneitten kasvoilta kun Kolja itkien pyysi:
— Hyvät, armaat ystäväni, en minä enää! Ai, ai, ai, antakaa anteeksi!
Sittemmin tunnustivat he molemmat, etteivät koko rakkautensa aikana olleet kertaakaan tunteneet sellaista onnea, sellaista valtaavaa autuutta, kuin tuona hetkenä, jolloin he korvalehdistä nykivät pahaa poikaa.
Kumma kuvastin.
(Joulutarina.)