Anna Semjonovna nosti ongenvapansa ylös, veti puoleensa ja huudahti.
Ilmassa kimalsi hopeanhohteinen, vihertävä kala.
— Hyvänen aika! Ahven! Ai! Pian, pian! Nyt se heltisi!
Ahven heltisi koukusta, hyppeli nurmikkoa pitkin ja … loiskis veteen!
Kalaa tavottaessa tarttui Lapkin jotenkin vahingossa Anna Semjonovnan käteen ja painoi sen vahingossa huulilleen… Tyttö koetti vetää kättään pois, mutta se oli jo myöhäistä: heidän huulensa yhtyivät vahingossa suudelmaan. Sitä seurasi toinen suudelma, kolmas, sitten valoja, vakuutuksia… Onnellinen hetki!
Mutta tässä matoisessa maailmassa ei ole mitään ehdotonta onnea, sillä vastamyrkkyä löytyy jo onnessa itsessään tai johtuu ainakin ulkoa päin jotenkin siihen. Niin kävi nytkin. Kun nuoret juuri suutelivat, kuului äkkiä naurua. He katsahtivat ympärilleen ja hämmästyivät suuresti: vedessä seisoi vyötäisiään myöten alaston poika. Se oli Kolja, lukiolainen, Anna Semjonovnan veli. Hän katseli nuoria ja hymyili pahanilkisesti.
— Ahaa … te suutelitte? — sanoi hän. — Vai niin! Minä sanon äidille.
— Toivon, että te, kuten kunnon mies ainakin… — mutisi Lapkin punastuen. — Vaaniminen on raukkamaista, mutta kielitteleminen halpamaista, inhottavaa, ilettävää… Luulen, että te rehellisen, jalomielisen ihmisen tavoin…
— Antakaa rupla, silloin en sano! — virkkoi jalomielinen ihminen.
— Muuten sanon.
Lapkin otti ruplan taskustaan ja antoi Koljalle. Tämä puristi rahan märkään kouraansa, vihelsi ja ui pois. Mutta rakastuneet eivät tällä kertaa enää suudelleet.
Seuraavana päivänä toi Lapkin kaupungista Koljalle maalilaatikon ja pallon, ja Anna Semjonovna lahjoitti hänelle kaikki tyhjät pillerirasiansa. Sitten sai hän kauniit kalvosinnapit koiranpäineen. Nähtävästi huvitti kaikki tämä pahaa poikaa ja saadakseen yhä enemmän lahjoja, hän alkoi tarkasti pitää silmällä heitä. Minne ikään Lapkin ja Anna Semjonovna menivät, sinne hän perässä. Eikä hetkeksikään hän jättänyt heitä kahden.