Seurasi taas hetken vaitiolo. Stytshkin nousi ja alkoi liikutettuna astella edes ja takaisin huoneessaan.
— Minä en pidä nuoresta vaimosta väliä, — sanoi hän. — Olen jo ikämies ja sentähden sopii minulle paremmin sellainen … sellainen kuin esimerkiksi te olette … arvokas ja säädyllinen … ja ulkomuodoltaan teidän…
— Hyvä Jumala, mitä te puhutte… — hihitti naittaja peittäen nenäliinalla punaiset kasvonsa.
— Miksi sitä sen kauvempaa ajatella? Te olette mieleni mukainen ja sopiva minulle ominaisuuksinenne. Olen säntillinen, raitis ja jos vielä pidätte minusta, niin … mitäs muulla väliä? Sallikaa minun pyytää teitä omakseni!
Ljubow Grigorjevna pudotti pari kyynelettä, alkoi sitten nauraa ja suostumuksensa merkiksi suudella mäiskähytti Stytshkiniä.
— Kas niin, — sanoi onnellinen ylijunailija, — sallikaa minun nyt selittää, minkälaista käytöstä ja yleensä elämän tapaa minä teiltä toivon… Minä olen ankara, säädyllinen ja säntillinen mies, ajattelen kaikesta jalosti ja toivon, että vaimoni olisi myöskin ankara ja ymmärtäisi, että minä olen hänen hyväntekijänsä.
Stytshkin istuutui, huoahti syvään ja alkoi selittää morsiamelleen perhe-elämää ja vaimon velvollisuuksia.
Paha poika.
Ivan Ivanitsh Lapkin, nuori miellyttävän näköinen mies, ja Anna Semjonovna Samblitskaja, nuori neito, jolla on pieni pystynenä, kulkivat jyrkkää rantaäyrästä alas ja istuivat pienelle penkille aivan rannalle tiheään pajupensastoon. Ihana paikka! Siellä oli aivan kuin kaukana muusta maailmasta — ei nähnyt kukaan muu kuin kalat ja vesihämähäkit, jotka nuolen nopeudella kiisivät pitkin veden pintaa. Nuorilla oli ongenvapoja, matokippo ja muita kalastustarpeita mukanaan. Heti, kun he olivat istuneet alas, alkoi ahkera onkiminen.
— Olen iloinen, että me vihdoinkin olemme kahden, alkoi Lapkin katsellen ympärilleen. — Minulla on niin paljon teille sanomista … niin paljon… Kun näin teidät ensi kerran… Teillä nykii… Minä ymmärsin silloin miksi elän, tiesin kuka on epäjumalani, jolle minun täytyy pyhittää työni ja elämäni. Se mahtaa olla suurenmoinen … nykii taas… Nähtyäni teidät, minä rakastuin ensi kerran, rakastuin tulisesti! Älkää temmatko onkea … syököön paremmin… Sanokaa minulle, armaani, uskallanko toivoa — ei vastarakkautta, ei! — sitä en ansaitsisi, enkä tohdi edes ajatellakaan, — vaan uskallanko toivoa… Vetäkää! Vetäkää!