Tshervjakow hämmästyi, hymyili tylsämielisesti ja alkoi katsella näyttämölle. Hän koetti seurata näyttelemistä, mutta ei tuntenut enää äskeistä onnea. Rauhattomuus tuskastutti häntä. Väliajalla hän lähestyi kenraalia ja voitettuaan pelkonsa sai tuskin sanotuksi:
— Minä pirskotin teidät, teidän ylhäisyytenne… Suokaa anteeksi…
Minä… En minä tarkottanut…
— Oh, riittää jo!… Minä olen jo unohtanut koko asian, mutta te vain puhutte yhtä ja samaa! — sanoi kenraali liikuttaen kärsimättömästi alahuultaan.
"Unohtanut, vaikka silmistä selvästi näkyy salakavaluus, — ajatteli Tshervjakow silmäillen epäluuloisesti kenraalia. — Ei suvaitse edes puhua. Pitäisipä sittenkin selittää, etten minä … että se on luonnon laki, muuten saattaa vielä luulla, että minä tahallani sylkäisin. Ellei hän sitä nyt muistaisikaan, niin kyllä joskus jälkeen päin muistaa!…"
Tultuaan kotiin Tshervjakow kertoi vaimolleen ikävästä sattumasta. Mutta vaimo näytti liian kevytmielisesti käsittävän asian; hän vain säpsähti ja kuultuaan, että kenraali on "vieras", rauhottui.
— Mutta menehän sinä kuitenkin pyytämään anteeksi, — sanoi vaimo.
— Luulee ehkä vielä, että sinä et osaa käyttäytyä seurassa.
— Niin, niin, sitähän minäkin! Kyllähän minä jo pyysin anteeksi, mutta hän oli niin kummallinen… Ei puhunut yhtäkään ymmärrettävää sanaa. Niin juuri; eikä sitten ollut enää aikaa selityksiin.
Seuraavana päivänä Tshervjakow leikkasi tukkansa, ajoi partansa ja meni kenraalin luo selittämään… Astuessaan vastaanottohuoneeseen hän näki siellä paljon anojia ja heidän keskellään itse kenraalin, joka alkoi anomusten vastaanoton. Kuunneltuaan paria anojaa hän suuntasi katseensa Tshervjakowiin.
— Eilen "Arkadiassa", kuten teidän ylhäisyytenne muistanee, — alkoi ryöstömies selittää, — minä aivastin ja … äkkiarvaamatta pirskotin… Suokaa…
— Mitä joutavia! Entä teidän asianne? — sanoi kenraali kääntyen seuraavan anojan puoleen.