"Ei tahdo puhua! — ajatteli Tshervjakow käyden kalpeaksi. — Hän on siis suuttunut … mutta asia ei saa jäädä tähän… Minun täytyy saada selittää…"
Kun kenraali oli lopettanut keskustelunsa viimeisen anojan kanssa ja aikoi poistua, riensi Tshervjakow hänen peräänsä änköttäen:
— Teidän ylhäisyytenne! Jos rohkenen häiritä teitä, niin tapahtuu se sulasta katumuksen tunteesta!… Etten minä tahallani, sen suvainnette itse tietää…
Kenraali virnisti kasvojaan kuin aikoisi itkeä ja viittoeli kädellään.
— Te laskette vaan leikkiä! — sanoi hän häviten oven taa.
"Mitä leikkiä tämä olisi? — ajatteli Tshervjakow. — Eihän siinä ole leikkiä ensinkään! Hän on kenraali, eikä saata käsittää. Koska niin on, en enää tule pyytämään anteeksi mokomaltakin tyhmyriltä! Piru hänet periköön! Minä kirjotan hänelle kirjeen, mutta tänne en enää tule! Jumal'avita, en tule!"
Näin ajatteli Tshervjakow astellessaan kotiin. Kirjettä ei hän kenraalille kirjottanut. Hän ajatteli kyllä kauan, mutta ei saanut sitä kokoon. Seuraavana päivänä oli siis jälleen mentävä itse selittämään.
— Eilen minä häiritsin teidän ylhäisyyttänne, — mutisi hän, kun kenraali loi kysyvän katseensa häneen, — en huvin vuoksi, niinkuin te suvaitsitte sanoa, vaan sentähden, että aivastaessani pirskotin… mutta mitään leikkiä en edes ajatellutkaan. Uskaltaisinko minä laskea leikkiä? Jos me laskisimme leikkiä, niin eihän silloin olisi mitään kunnioitusta henkilöitä kohtaan…
— Mene hiiteen!! — kirkui kenraali yht'äkkiä vavisten kiukusta.
— Mitä-ä? — kysyi Tshervjakow kuiskaen ja puutuen pelosta.