— Mene hiiteen!! — toisti kenraali polkien jalkaansa.
Tshervjakow tunsi, että vatsassaan revähti. Mitään näkemättä, mitään kuulematta hoiperteli hän ovelle ja tuli ulos kadulle… Tultuaan koneentapaisesti kotiin laskeutui hän virkapukuaan riisumatta pitkälleen sohvalle ja — kuoli.
Liiotteli.
Maanmittari Gleb Gavrilovitsh Smirnow saapui junalla "Hökkelin" asemalle. Kartanoon, johon hän oli kutsuttu maita mittailemaan, oli asemalta vielä kuljettava hevosella noin kolme-, neljäkymmentä virstaa. Jos kyytimies ei ole humalassa, eivätkä hevoset kaakkeja, niin ei tule edes kolmeakymmentä virstaa, mutta jos kyytimies sattuu olemaan hutikassa ja hevoset ovat kaakkeja, niin ei viidessäkymmenessäkään ole tarpeeksi.
— Olkaa hyvä ja sanokaa, mistä voisin saada kestikievarikyydin? — kääntyi maanmittari asemasantarmin puoleen.
— Hä? Kestikievarikyydin? Vaikka sata virstaa samoilisit et löydä ainoatakaan maankiertäjää saatikka sitten kestikievarikyytiä… Mutta entä minne olette matkalla?
— Djevkinoon, kenraali Hohotovin maatilalle.
— Vai niin! — haukotteli santarmi. — No, menkää tuonne aseman taa, siellä pihalla sattuu joskus olemaan talonpoikia, jotka kuljettavat matkustajia.
Maanmittari huoahti ja mennä laahusti aseman taa. Sieltä löysi hän kauan etsittyään ja tiedusteltuaan synkän, rokonarpisen ja mitä rotevimman talonpojan, jolla oli yllään repaleinen, harmaa sarkatakki ja niinitallukat jaloissaan.
— Piru ties millaiset sinun vankkurisi ovat! — murisi maanmittari kavutessaan ajoneuvoihin. — Ei niistä saa selvää, missä on etu-, missä takapää…