— Sehän on hyvä, ettei tehdä pahaa… Kaikissa tapauksissa on minulla kolme revolveria varalla, — valehteli maanmittari. — Revolverilla, näes, ei sovi leikitellä. Kymmenen roistoa sillä loitolla pitelee…
Pimeni. Yht'äkkiä alkoivat vankkurit narista ja vinkua. Ne kääntyivät aivan kuin vasten tahtoaan vasemmalle.
"Minne tuo nyt mahtanee minua viedä? — ajatteli maanmittari. — Ajoi yhä suoraan, kunnes äkkiarvaamatta lennättää vasemmalle. Senkin vietävä, taitaapa johonkin ryteikköön minua venyttää ja sitten … ja sitten… Tapahtuuhan usein, että…"
— Hei, kuulehan, — kääntyi hän kyytimiehen puoleen. — Sanoit, ettei täällä ole vaarallista? Se on vahinko… Minä niin mielelläni tappelisin roistojen kanssa… Tosin olen näöltäni heikko, kivuloinen, mutta vahva kuin härkä… Kerran hyökkäsi kimppuuni kolme roistoa. Ja kuinkas kävi? Yhtä pitelin niin, ajatteles, että heitti henkensä ja ne kaksi muuta lähetettiin minun tähteni Siperiaan pakkotyöhön. Ja mistä tuo voimani tulee, sitä en tiedä, mutta yhdellä kädellä minä hoitelen sellaisia potria poikia kuin sinäkin olet.
Klim kääntyi katsomaan maanmittaria, rypisteli kasvojaan ja läimähytti piiskallaan hevosta.
— Niin, veikkoseni… — jatkoi maanmittari. — Varjelkoon Jumala ketään joutumasta minun kynsiini. Vähätpä siitä, että roisto jää käsittä ja jaloitta, kun hän joutuu oikeuden eteen, vastaamaan… Minä tunnen kaikki tuomarit ja nimismiehet. Olen tärkeä, välttämätön, valtiollinen henkilö. Hallitus tietää varsin hyvin, että minä nyt täällä matkustelen ja pitää huolta siitä, ettei minulle mitään pahaa tapahdu. Kaikkialla pitkin tien varsia ovat pensaat täynnä poliiseja, ja vahteja… Se… se… seis! — huusi maanmittari yht'äkkiä. — Minne sinä nyt ajat? Minne sinä viet minua?
— Ettekö näe? Metsä!
"Metsä, todellakin… — ajatteli maanmittari. — Ja minä kun pelästyin!… Mutta ei pidä paljastaa tunteitaan. Hän on varmaankin jo huomannut, että minä pelkään, koska noin usein minua silmäilee. Ties mitä hän ajattelee… Ensin ajoi niin hitaasti, jalka jalan ja nyt kiitää tuolla lailla!"
— Kuulehan, Klim! Miksi sinä noin hevosta joudutat?
— En minä sitä jouduta. Itse juoksee… Ja kun sen kerran saa vauhtiin, niin ei sitä mitenkään enää pysäytetä. Ei se itsekään pidä siitä, että sillä sellaiset jalat on.