— Valehtelet, veikkoseni! Näen selvästi, että valehtelet! En minä ainakaan kehota noin nopeasti ajamaan. Pidätähän hevostasi… Kuuletko? Pidätä!
— Minkä tähden?
— Sentähden, että … tuota noin … että asemalta tulee minun jälessäni neljä toveria. Ajetaan niin, että he saavat meidät kiinni… He lupasivat saavuttaa minut tässä metsässä… Heidän kanssaan on hauskempi kulkea yhdessä, sillä he ovat hauskoja, mutta samalla tanakoita poikia … jokaisella heistä on revolveri… Mitä sinä siinä vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin istuisit neuloilla? Hä? Minä, veikkoseni… Ei suinkaan minussa mitään katseltavaa, mitään huvittavaa ole … jolleivät minun revolverini ehkä. Katso vain, jos tahdot, kyllä minä kaivan ne esiin ja näytän… Ole hyvä, jos…
Maanmittari oli kopeloivinaan revolvereja taskuistaan, kun tapahtui jotakin, mitä hän suuren pelkonsa ohessa ei saattanut aavistaa. Klim syöksyi yht'äkkiä vankkureista ja ryömi metsän tiheikköön.
— Auttakaa! — huusi hän täyttä kurkkua. — Auttakaa! Ota hevonen ja vankkurit, kun vaan säästät minun henkeni! Auttakaa!
Kuului nopeita, eteneviä askeleita, oksain räiskettä — sitten kaikki hiljeni… Maanmittari, joka ei saattanut uskoa sanojensa voimaa, pysäytti hevosen ensimäiseksi työkseen, siirtyi sitten mukavampaan asentoon vankkureissa ja alkoi tuumailla.
"Pötki pakoon … pelästyi, hölmö… Mikäs nyt auttaa? Yksin en voi jatkaa matkaani, kun en osaa tietä, ja voitaisiinpa luulla, että olen varastanut hevosen häneltä… Niin, mitä on tehtävä?"
— Klim! Klim! — huusi hän.
— Klim!… — vastasi kaiku.
Ajatellessaan, että hänen koko yön täytyy istua pimeässä, kylmässä metsässä ja kuunnella susien ulvontaa, kaikua ja laihan tamman hirnuntaa, alkoi maanmittarin selkäpiitä karmia aivan kuin olisi kylmällä raudanpalasella sitä raspinut.