— Hyvä Klim! — alkoi hän jälleen huutaa. — Veikkoseni! Missä sinä olet, hyvä Klim?
Kaksi tuntia oli maanmittari huutaa hoilottanut, kun hänen äänensä kävi käheäksi. Hän oli jo tottunut ajatukseen saada viettää yönsä metsässä, kun heikko tuulenhenki toi jonkun huokauksen hänen kuuluviinsa.
— Klim! Sinäkö se olet? Lähdetään eteenpäin!
— Ethän tapa?!
— En … minä laskin leikkiä veikkoseni! Rangaiskoon Jumala minua siitä, että laskin leikkiä! Mitä revolvereja minulla olisi? Minä valehtelin pelkästä pelosta. Ole niin hyvä, ajetaan eteenpäin! Minä ihan palellun!
Klim, pääteltyään luultavasti, että oikea ryöväri jo aikoja sitten olisi vienyt hevosen ja vankkurit, uskalsi vihdoin tiheiköstä ulos ja lähestyi epävarmasti kyydittäväänsä.
— No, mitä sinä tolvana pelästyit? Minähän laskin vähän leikkiä ja sinä pelästyit… Istuhan jo paikallesi!
— Jumala siunatkoon sinua, hyvä herra, — mutisi Klim kävutessaan vankkureihin. — Jos olisin tämän tiennyt, niin en mistään hinnasta olisi lähtenyt kyytiin. Olin ihan kuolla pelosta ja säikähdyksestä…
Klim löi piiskalla hevoskaakkia, joka vain ravisteli päätään. Hän löi toistamiseen — vankkurit narahtivat ja vapisivat. Kolmannesta iskusta ne alkoivat huojua. Neljännen lyönnin jälkeen, kun vankkurit vihdoin lähtivät liikkeelle, maanmittari veti korvansa päällysnutun suojaan ja alkoi tuumailla. Ei tie eikä Klim näyttänyt hänestä enää vaaralliselta.
Naamioitu.