Eräässä H:n seurassa vietettiin naamiohuveja hyväntekevässä tarkotuksessa.
Kello oli 12 yöllä. Naamioimaton hienosto, joka ei ottanut tanssiin osaa — sitä oli viisi sielua — istui lukuhuoneessa suuren pöydän ääressä ja päät niin riipuksissa, että nenät melkein sattuivat sanomalehtiin, lukivat, uinailivat tai, kuten erään pääkaupungin sanomalehden sikäläinen kirjeenvaihtaja, eräs kovin vapaamielinen mies heistä sanoi, — "ajattelivat".
Suuresta salista kuului tanssin säveliä. Oven ohi juoksi yhtenään viinureita, jotka tömistelivät vahvasti jaloillaan ja rämistelivät tarjottimillaan. Mutta lukuhuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus.
— Täällähän on hyvä! — kuului yhtäkkiä matala, käheä ääni kuin maan alta. — Tulkaa tänne! Tänne, pienokaiseni!
Ovi aukeni ja lukuhuoneeseen astui lyhyt, mutta tanakka, naamioitu mies, jolla oli yllään ajurin puku ja hatussaan riikinkukon sulkia. Häntä seurasivat aivan kintereillä kaksi naamioitua naista ja viinuri kantaen tarjotinta, jolla törrötti mahakas munkkipullo kolmen viinipullon ympäröimänä.
— Tänne! Täällä on vilpoisempi, — sanoi tulija. Laske tarjotin pöydälle… Istukaa, mamsselit! Sö vu prii!… Ja te, hyvät herrat, korjatkaapas luunne siitä vähän syrjään. Mitäs te siinä oikein?…
Naamioitu mies kumartui eteenpäin ja pyyhkäsi pöydältä pari lehteä.
— Laske tuohon! No, herrat lukutoukat, siirtykääpäs nyt; ei nyt ole aika sanomalehtiä nuuskia ja politikoida… Heretkää!
— Minä pyytäisin teitä olemaan vähän hiljemmin, — sanoi yksi hienostosta katsellen naamioitua silmälasiensa läpi. — Tämä on lukuhuone eikä bufetti… Täällä ei sovi juoda.
— Miksei? Eihän pöytä mahtane kaatua tai katto romahtaa alas? Ihmeellistä! Mutta ei nyt ole aikaa keskusteluihin. Jättäkää jo lehtenne… Kyllä te olette niitä jo tarpeeksi nuuskineet, kyllin olette viisaita, pilaatte vain silmänne ja ennen kaikkea — se on minun tahtoni.