— Minä rukoilen teitä! — puhun hartaasti. — Siinä ei ole mitään pelkäämistä! Se on turhaa arkuutta!
Vihdoin Nadja myöntyy, mutta hänen kasvojensa ilmeestä päättäen tekee hän sen ikäänkuin henkensä olisi vaarassa. Minä istutan kalpean ja vapisevan tytön kelkkaan, kierrän käsivarteni hänen ympärilleen ja syöksyn hänen kanssaan kuiluun.
Kelkka lentää kuin nuoli. Ilma lyö kasvoihin, vinkuu, soi korvissa, repii, puree kiukusta ja tahtoo murtaa pään hartioista irti. Tuulen painon tähden ei saata hengittää. Tuntuu siltä kuin itse paholainen olisi siepannut meidät kynsiinsä ja kiljuen kiidättäisi suoraan surman suuhun. Ympärillä olevat esineet sulavat pitkäksi, hyppiväksi viiruksi. Vielä hetkinen — ja me olemme hukassa!
— Minä rakastan teitä, Nadja! — kuiskaan minä puoliääneen.
Vauhti hiljenee vähitellen. Tuulen vinkuna ja jalasten kitinä eivät kuulu enää kammottavilta. Hengitys käy yhä helpommaksi. Vihdoin kelkka pysähtyy. Nadja on puolikuollut; hän on kalpea ja hengittää tuskin kuuluvasti… Minä autan häntä nousemaan ylös.
— Toista kertaa en ikinä laskisi, — sanoo hän katsellen minuun suurin pelokkain silmin. — En mistään hinnasta! Olin jo kuolla!
Jonkun ajan kuluttua hän toipuu ja alkaa katsoa kysyvästi minua suoraan silmiin: minäkö sanoin nuo neljä sanaa vai tuuliko kuiskasi? Mutta minä seison hänen vieressään poltellen tupakkaani ja katsellen tarkkaavasti hansikastani.
Hän tarttuu käsivarteeni ja me kävelemme kauan kelkkamäen läheisyydessä. Arvotus nähtävästi ei anna hänelle rauhaa. Sanottiinko nuo sanat vai ei? Niin, vai ei? Niin, vai ei? Tämä kysymys on mitä tärkein, sillä se koskee itserakkautta, kunniaa, elämää, onnea. Nadja katselee kärsimättömästi, surullisesti, tutkivasti minua kasvoihin, vastaa hajamielisesti, odottaa, enkö jo alkaisi puhua. Oi, mikä ihana ihmeiden leikki hänen lempeillä kasvoillaan! Minä näin, että hän taisteli tunteitaan vastaan, että hän aikoi jotakin sanoa, tahtoi kysyä jostakin, vaan ei löytänyt sanoja, oli sopimatonta, kauheata, ilo hämmensi…
— Tiedättekö mitä? — sanoo hän katsomatta minuun.
— No, mitä? — kysyn minä.