— Ko-kotiin tahdon… Saata!
Belebuhin hymyili onnellisena ja alkoi nostaa Pjatigorowia. Muut hienostotoverinsa riensivät hänelle avuksi ja tyytyväisinä hymyillen nostivat he perinnöllisen kunniaporvarin seisoalleen ja kuljettivat hänet varovasti vaunuihin.
— Täytyy olla lahjakas taiteilija voidakseen teidän tavoin saattaa kokonaisen seuran naurunalaiseksi, — puheli iloisesti Shestjakow asettaessaan hänet istumaan. — Minä olen todella aivan ällistynyt, Jegor Nilitsh! Vielä nyt minua naurattaa… Ha-ha!… Ja me kun kiivastuimme ja hommasimme! Ha-ha!… Tiedättekös, etten ole teatterissa koskaan niin sydämellisesti nauranut… Mikä pohjaton koomillisuus! Koko ikäni olen muistava tämän unohtumattoman illan!
Laitettuaan Pjatigorowin onnellisesti kotimatkalle, hienosto riemastui ja rauhottui.
— Pisti kättä jäähyväisiksi, — jutteli Shestjakow hyvin tyytyväisenä. — Ei hän siis suuttunutkaan…
— Niin, Herra paratkoon! — huokaili Jevstrat Spiridonitsh. — Aika lurjus, heittiö, mutta hänhän on — hyväntekijä!…
Leikinlasku.
Kirkas, talvinen puolipäivä… Pureva pakkanen paukuttelee… Hopeanhohteinen härmä on peittänyt Nadjan kutrit ohimoilla ja utukarvat ylähuulessa. Me seisomme korkealla vuorella, Nadja nojaten käsivarttani vasten. Meidän jaloistamme aina alas tasankoon asti ulottuu jyrkkä jäämäki, joka auringon paisteessa välkkyy kirkkaana kuin kuvastin. Vieressämme on kelkka, joka on päällystetty tulipunaisella veralla.
— Lasketaanpas alas, Nadja Petrovna! — pyydän minä. — Yhden kerran vain! Minä vakuutan, että me onnellisesti tulemme alas.
Mutta Nadja pelkää. Koko välimatka hänen pienistä päällyskengistään aina jäämäen juureen saakka näyttää hänestä kammottavalta, suunnattoman suurelta kuilulta. Kun hän katsahtaa alas, tai kun minä pyydän häntä istumaan kelkkaan, niin hänen henkeään jo ahdistaa. Mutta miten käy, jos hän sittenkin henkensä uhalla syöksyisi kanssani kuiluun? Taitaisipa kuolla tai tulla mielipuoleksi.