— Ei käsketty sanomaan!
— Ei käsketty sanomaan… Kun minä sinut, senkin pannahinen, pistän kuukaudeksi vesikoppiin, niin kyllä sitten opit ymmärtämään mitä "ei käsketty sanomaan" oikein merkitsee. Korjaa luusi siitä!!… Ja te hyvät herrat, — kääntyi hän hienoston puoleen. — Kapinan olette nostaneet, kun ette viitsineet kymmeneksi minuutiksi poistua lukuhuoneesta. Syökää nyt oma soppanne! Jaa, jaa, hyvät herrat… Minä en, jumaliste, minä en pidä siitä!…
Viisimiehinen hienosto harhaili ympäri juhlasalia alakuloisena, hämillään, tuntien itsensä syylliseksi, hiljaan kuiskaillen ja ikäänkuin aavistaen jotakin pahaa… Heidän vaimonsa ja tyttärensä, saatuaan tietää, että Pjatigorow oli loukkaantunut ja suuttunut, alkoivat kaikessa hiljaisuudessa poistua koteihinsa. Tanssi taukosi.
Kello kaksi astui humaltunut Pjatigorow hoiperrellen ulos lukuhuoneesta. Tultuaan juhlasaliin hän retkahti istumaan aivan orkesterin läheisyyteen, uinaili soiton kaikuessa, kallisti sitten surullisesti päänsä ja alkoi kuorsata.
— Älkää soittako! — viittilöivät juhlamenojen ohjaajat orkesterille. — Tsss!… Jegor Nilitsh nukkuu…
— Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, Jegor Nilitsh? — kysyi
Belebuhin kumartuen miljoonamiehen yli.
Pjatigorow liikutti huuliaan aivan kuin olisi tahtonut puhaltaa kärpäsen poskeltaan.
— Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, — toisti Belebuhin, — tai sanomaan, että vaunut olisivat valmiina?
— Ha? Ketä? Sinä … mitä sinä?…
— Saattaa kotiin… On aika mennä nukkumaan…