— Sopiihan koettaa kuitenkin. Hän on muuten kovin viinaan menevä, ei välitä vaimostaan, vaan asuu jonkun saksattaren kanssa, senkin lurjus, mutta ihmeitä se mies tekee, se on varma.
— No lähetä nyt, — pyysi rouva. — Sinä et luota manaukseen, mutta minä olen itse saanut kokea sitä. Vaikk'et uskoisikaan, niin voithan kuitenkin lähettää. Eihän se missään tapauksessa vahingoksi ole.
— No, olkoon menneeksi, — suostui Buldejew. — Taitaapa tässä tulla
tekemisiin ei ainoastaan veronkantajan, vaan itse pirunkin kanssa…
Oh! Tätä ei voi sietää enää!! Missä se sinun veronkantajasi asuu?
Mikä on hänen osotteensa?
Kenraali kävi pöydän luo istumaan ja otti kynän käteensä.
— Saratovissa jokainen sen miehen tuntee, — sanoi pehtori. — Kirjottakaa, teidän ylhäisyytenne Saratoviin siis… Kunnioitettu herra Jaakko Vasilinpoika… Vasilinpoika…
— Entäs sitten?
— Vasilinpoika… Jaakko Vasilinpoika… Noo! Sukunimen olen unohtanut… Vasilinpoika… Piru vieköön! Mikä hänen sukunimensä nyt olikaan? Äsken juuri tänne tullessani oli se kielelläni. Odottakaas, kun minä…
Ivan Sergeitsh katsoa tuijotti kattoon liikutellen huuliaan. Kenraali ja tämän rouva odottivat kärsimättöminä.
— No, etkö jo muista? Joudu!
— Heti, heti… Vasilinpoika… Jaakko Vasilinpoika… Unohtunut! Ja niin yksinkertainen nimi … siinä oli jotakin hevosesta… Tammanow? Ei, ei se Tammanow ollut. Vartokaas… Orhinski? Ei, ei Orhinskikaan. Tuollainen hevosnimi se oli, sen minä kyllä muistan, vaikka se onkin mennyt mielestäni.