— Ei, teidän ylhäisyytenne, kyllä siinä oli jotakin hevosesta, oli totisesti. Sen minä muistan aivan selvään.
— Kylläpäs sinulla on sitten huono muisti. Minulle on se nyt kaikkea muuta kalliimpi tässä maailmassa. Minä kärsin niin julmasti!
Aamulla lähetti kenraali taas lääkäriä noutamaan.
— Kiskokoon pois! — päätti hän. — Minä en jaksa enää tätä kestää…
Lääkäri tuli ja nykäisi kolottavan hampaan pois. Tehtyään tämän ja saatuaan työstään ansaitun palkkionsa hän nousi vaunuihinsa ja ajoi kotiin. Pelloilla kenraalin talon ulkopuolella hän kohtasi Ivan Sergeitshin. Pehtori seisoa könötti tien poskessa tuijottaen ajatuksissaan maahan. Hänen otsarypyistään ja katseestaan päättäen näytti hän kovasti vaivaavan muistiaan…
— Tallinski… Satulanow… — jupisi pehtori. — Saverikow…
Kushkin… Aisavski… Pattikov… Ratasmovski… Suitsinski…
— Ivan Sergeitsh! — huusi lääkäri hänelle. — Ettekö voisi myydä minulle viisi hehtoa kauroja? Kyllähän meidän talonpoikamme sieltä ovat ennen niitä minulle myyskennelleet, mutta heidän kauransa ovat niin kovin huonoja…
Ivan Sergeitsh töllisti hölmistyneenä lääkäriin ja hymyili mielettömästi. Sanomatta halaistua sanaa löi hän kätensä yhteen ja karkasi kartanoa kohti sellaisella vauhdilla kuin olisi vesikauhuinen koira ollut hänen kintereillään.
— Nyt muistan, teidän ylhäisyytenne! — huusi hän jo kaukaa iloisesti ja oudosti, rientäessään kenraalin työhuoneeseen. Nyt muistan! Jumala siunatkoon tohtoria! Kauranski! Kauranski on veronkantajan nimi! Kauranski, teidän ylhäisyytenne! Sähköttäkää Kauranskille!
— Myöhäistä! — sanoi kenraali viitaten ylenkatseellisesti luotaan.
— En tarvitse minä enää sinun hevosnimiäsi! Myöhäistä!