— E-ei, — vastasi Ivan Sergeitsh, joka tuijottaen ylöspäin jupisi ääneen: — Hevoshkin… Orhitski…
— Isä, isä! — huudettiin lastenkamarista. — Ihahanow! Ihahanow!
Koko talo oli liikkeellä. Kärsimätön, vaivattu kenraali lupasi viisi ruplaa sille, joka muistaisi sen oikean nimen, ja joukottain kokoontui nyt Ivan Sergeitshin ympärille väkeä.
— Harmajanow! — huudettiin yhtäältä.
— Valkovski! Pläsipävski! — kaikui toisaalta.
Tuli ilta eikä kukaan ollut keksinyt tuota kaivattua nimeä. Ja niin käytiin levolle lähettämättä sähkösanomaa.
Kenraali ei nukkunut koko yönä, vaan harhaili makuuhuoneessaan voihkien ja valittaen. Kellon kolmatta käydessä aamulla meni hän ulos ja koputti pehtorin akkunaan.
— Eiköhän vaan ollut Vikurinski? — kysyi hän valittavalla äänellä.
— Ei, ei se Vikurinski ollut, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Ivan
Sergeitsh huoahtaen kuin vikapää.
— Mutta jollei se ollutkaan mikään hevosnimi, vaan joku muu?