Hän seisoi vieressäni kynnyksellä hengittäen vielä raskaasti äskeisestä hurjasta ajosta ja katseli minua. Huomasin, että hän ihaili.
— Natalia Vladimirovna, — sanoi hän, — minä antaisin vaikka mitä, jos saisin näin seistä tässä kauan ja katsella teitä. Tänään te olette ihmeen ihana!
Hän katseli innokkaasti, rukoilevasti, kasvonsa olivat kalpeat, parrassa ja viiksissä kimalteli sadepisaroita ja nekin näyttivät katselevan minua ihastuksella.
— Minä rakastan teitä, — sanoi hän. — Rakastan ja olen onnellinen nähdessäni teidät. Minä tiedän, että te ette voi tulla vaimokseni, mutta minä en mitään enää tahdo, en mitään tarvitse, kun te vaan tiedätte, että rakastan teitä. Vaietkaa, älkää vastatko, älkää välittäkö, kun vaan tiedätte, että olette minulle kallis. Sallikaa minun katsella teitä.
Hänen innostuksensa valtasi minutkin. Minä katselin hänen sielukkaita kasvojaan, kuuntelin hänen ääntään, johon sateen rapina kummallisesti sekaantui enkä voinut lumottuna liikahtaa paikaltani.
Minä halusin kauan katsella hänen säteileviin silmiinsä ja kuulla hänen ääntään.
— Te vaikenette; se on hyvä! — sanoi Pjotr Sergeitsh. — Vaietkaa yhä vieläkin.
Minun oli hyvä olla. Aloin nauraa sulasta ihastuksesta ja juoksin rankkasateessa pihan poikki taloon. Hän nauroi myöskin ja seurasi juosten kintereilläni.
Kuin lapset, me riensimme meluten, märkinä, hengästyneinä, tömistäen portaissa, sisään. Isäni ja veljeni, jotka eivät olleet tottuneet näkemään minua niin hymyilevänä ja iloisena, silmäilivät minua ihmetyksellä ja alkoivat myöskin nauraa.
Uhkaavat pilvet katosivat, ukkonen vaikeni, mutta Pjotr Sergeitshin parrassa kimalteli yhä vieläkin sadepisaroita. Pitkin iltaa hän lauleli, vihelteli ja leikki meluten koiran kanssa, juosten huoneesta toiseen, niin että oli kerran kaataa palvelijankin teekeittiöineen. Illallispöydässä hän söi runsaasti, lateli hassuja juttujaan ja vakuutteli, että jos talvella syö tuoreita kurkkuja, niin tuntuu suussa keväältä.