Mennessäni levolle minä sytytin kynttilän ja avasin akkunan selko selälleen. Sekava tunne valtasi minun mieleni. Minä tunsin olevani vapaa, terve, ylhäinen, rikas, rakastettu, mutta ennen kaikkea, että olin ylhäinen ja rikas, — ylhäinen ja rikas. Kuinka suloista, hyvä Jumalani!… Sitten kyyristyessäni vuoteessa vilusta, joka kasteen kanssa virtasi puutarhasta huoneeseeni, minä koetin selvittää itselleni, rakastinko Pjotr Sergeitshiä vai en… Ja pääsemättä selville tästä minä nukahdin.
Kun aamulla herätessäni näin vuoteellani väräjävät auringon säteet ja lehmusten huojuvien oksien varjot, niin heräsivät eiliset muistot uuteen eloon. Elämä näytti minusta niin runsaalta, vaihtelevalta, ihanalta. Minä puin ylleni hyräillen, nopeasti ja riensin puutarhaan…
Entä sitten? Ei mitään. Talvella, jolloin asuimme kaupungissa, tuli Pjotr Sergeitsh harvoin luoksemme. Kesätuttavain seura huvittaa maalla, mutta talvella kaupungissa sitä vastoin se menettää puolet viehätyksestään. Kun kaupungissa tarjoo heille teetä, niin näyttää siltä kuin heillä olisi sopimaton puku yllä ja ikäänkuin liian kauan sekottaisivat lusikalla teetänsä. Pjotr Sergeitsh puhui kyllä kaupungissakin rakkaudesta, mutta se oli jotakin aivan toista kuin maalla. Kaupungissa me tunsimme voimakkaammin sen muurin, joka meitä erotti: minä ylhäinen ja rikas, hän köyhä papin poika ja vain tutkimustuomari arvoltaan. Molemmat — minä nuoruuteni vuoksi, hän ties miksi — pidimme tätä muuria korkeana ja vahvana. Ollessaan luonamme kaupungissa, oli hänen tapansa väkinäisesti hymyillen arvostella ylhäisöä, mutta hän vaikeni synkkänä, jos joku muu sattui olemaan hänen kanssaan vierashuoneessa. Ei löydy sellaista muuria, jonka läpi ei voisi murtautua, vaan nykyaikaiset romaanisankarit ovat, ainakin minun mielestäni, liian arkoja, velttoja, laiskoja ja epäluuloisia, he omaksuvat liian varhain sen mielipiteen, että ovat muka onnettomia, että itse elämä on muka heidät pettänyt. Sen sijaan, että taistelisivat, he vain tahtovat arvostella valittaen mailmaa typeräksi, mutta silloin he eivät huomaakaan sitä, että heidän oma arvostelunsa vähitellen muuttuu typeräksi.
Olin rakastettu; onni oli niin lähellä, se tuntui liikkuvan rinnallani. Minä elin kuin laulaen, tahtomatta tutkia omaa itseäni, tietämättä, mitä odotan, mitä tahdon elämältä. Aika kului kulumistaan… Ohitseni kulki rakastavaisia ihmisiä, kirkkaita päiviä ja lämpimiä öitä, satakielet lauloivat, tuoksui heinälle — ja kaikki tämä ihanine, kummastuttavine muistoineen siirtyi nopeasti minulta, niinkuin kaikilta muiltakin, jäljettömiin. Ei sitä ennättänyt käsittää, kun se jo katosi, katosi kuin usvaan… Missä on tuo kaikki nyt?
Isäni kuoli ja minä vanhenin. Kaikki mikä minua miellytti, hyväili, innosti — sateen rapina, ukkosen jyrähdykset, ajatukset onnesta, keskustelut rakkaudesta — kaikki tuo muuttui muistoksi ja minä näin edessäni tasaisen, tyhjän etäisyyden ilman ainoatakaan ihmissielua, ja siellä kaukana taivaanrannalla oli pimeätä, pelottavaa…
Kello soi… Pjotr Sergeitsh tuli. Kun minä talvella näen puut ja muistelen, kuinka ne kesällä vihersivät, niin kuiskaan:
— Oi, te rakkaani!
Ja kun minä näen ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt elämäni kevään, niin tulee minun ikävä, mutta suloinen olla, ja minä kuiskaan taasen nuo samat sanat.
Jo aikoja sitten oli hän, isäni suosittelun kautta saanut viran kaupungissa. Hän on muuttunut vähän vanhemmaksi, vähän laihemmaksi. Lemmenlaverteluja ei hän enää laskettele, ei puhu joutavia, ei ole huvitettu virastaan, kärsii jostakin taudista, on kyllästynyt johonkin ja heitettyään hyvästi tälle matoiselle mailmalle elää ikäänkuin vasten tahtoaan. Tuolla istuu hän nyt takan ääressä tuijottaen vaieten tuleen… Tietämättä mistä puhuisin, kysyn:
— No, mitä kuuluu?