— Ei mitään… — vastaa hän.

Me vaikenemme jälleen. Tulen punainen hohde värähtelee hänen surullisilla kasvoillaan.

Silloin muistui mennyt aika minun mieleeni; hartiani vavahtivat, pääni painui alas ja minä aloin katkerasti itkeä. Minun tuli sietämättömän sääli itseäni ja tuota miestä, ja kaipasin intohimoisesti sitä mennyttä aikaa, jota elämä ei meille enää anna takaisin. Minä en enää ajatellut sitä, että olen ylhäinen ja rikas.

Ja äänekkäästi itkien puristelin kuumia ohimoitani valittaen:

— Jumalani, Jumalani, harhaan joutui elämäni…

Ja hän istui yhä vaieten sanomatta edes: "älkää itkekö". Mutta hän ymmärsi, että itku lievitti ja että kyynelten aika oli tullut. Minä näin hänen silmistään, että hän sääli minua; ja minä tunsin myöskin sääliä ja harmia tuota onnetonta, heikkoa miestä kohtaan, joka ei kyennyt johtamaan minun kohtaloani, eipä edes omaansa.

Saattaessani häntä eteisessä minusta tuntuu kuin pukisi hän tahallaan hitaasti päällystakkia ylleen. Pari kertaa suuteli hän mykkänä kättäni ja katseli kauan minun itkuisia kasvojani. Minä luulin, että hän tällä hetkellä muisti ukonilman, sadepisarat, meidän naurumme ja minun kasvoni sellaisina kuin hän ne silloin näki. Hän tahtoi sanoa minulle jotakin ja olisikin tehnyt sen mielellään, vaan ei saanut mitään sanotuksi, nyökäytti vain päätään ja puristi tuntuvasti kättäni. Jumala hänen kanssaan!

Saatettuani häntä palasin takaisin huoneeseeni ja istuin matolle takan ääreen. Hehkuvat hiillokset alkoivat tummua ja sammuen raueta tuhkaksi. Pakkanen paukahteli ulkona yhä vihaisempana ja valitteli uunin piipussa.

Kamarineiti astui sisään ja kutsui minua, luullen minun nukkuneen…

Ilkityö.