— Ken siellä?
Ei vastausta. Vartia ei näe mitään, vaan tuulen ja puitten suhinan läpi saattaa hän kuitenkin selvästi kuulla, että joku kulkee hänen edellään lehtokäytävässä. Pilvinen ja sumuinen maaliskuun yö on peittänyt seudun ja vartijasta tuntuu siltä kuin maa, taivas ja hän itse ajatuksineen olisivat vaipuneet äärettömyyteen, läpinäkymättömään pimeyteen. Saattaa vain hapuillen liikkua.
— Ken siellä? — toistaa vartia ja hänestä tuntuu kuin kuuluisi kuisketta ja pidätettyä naurua. — Ken siellä?
— Minä se olen, isäkulta, — vastaa vapiseva ääni.
— Kuka sinä olet sitten?
— Olen … matkamies.
— Mikä matkamies? — huutaa vartia äkäisesti, peittääkseen pelkonsa huudolla. — Taitaa piru sinua siellä kuletella! Kuljeskelet kuin itse paholainen yöllä kalmistossa!
— Eihän tämä kalmisto liene?
— Entä mikä sitten? Kalmistohan tämä on! Etkö näe?
— Oi-voi-voi … hyvä Jumala! — kuuluu kuin vanhuksen huokaus. — Minä en näe mitään, isäkulta, en mitään… On, näet, niin pimeä, pilkkosen pimeä. Oi-voi-voi!…