Hetken aikaa seisoo vartia särjetyn ikkunan edessä katsoen kauhulla kirkon alttariin päin… Pieni vahakynttilä, jonka varkaat unohtivat sammuttaa, palaa ikkunasta sisään puhaltavassa tuulessa läpättäen ja valaisten himmeästi hajalle heiteltyjä messupukuja, kaadetun pienen kaapin ja lukemattomia likaisia jalanjälkiä alttarin ja uhripöydän ympärillä…
Jonkun ajan kuluttua kuljettaa vinkuva tuuli hätäisiä, epätasaisia hälytyskellon ääniä pitkin pimeätä kalmistoa…
Samppanja.
(Rappiolle joutuneen kertomus.)
Sinä vuonna, jolloin kertomukseni alkaa, minä palvelin päällikkönä eräällä meidän lounaisten rautateittemme pysäkillä. Oliko minun hauska siellä olla vai ikävä, sen voitte päättää siitä, että pysäkin ympärillä kahdenkymmenen virstan matkalla ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa, ei innostuttavaa naista, eikä kunnon kapakkaa, ja minä olin siihen aikaan nuori, voimakas, tulinen, hupsu ja typerä. Ainoana huvituksenani olivat matkustajajunien ikkunat ja sikunaviina, johon juutalaiset sekottivat mausteita. Tapahtuipa, että nähtyäni vilahdukselta vaunun ikkunassa naisen pään, minä kivettyneenä tuijotin junan perään siksi kunnes se muuttui tuskin näkyväksi pisteeksi. Toisinaan taas join minä minkä jaksoin tuota vastenmielistä viinaa, tulin hurjaan humalaan enkä huomannutkaan kuinka ikävät hetket ja pitkät päivät kuluivat. Minuun, pohjan poikaan, vaikutti aava aro kuin hyljätty tatarilainen hautausmaa. Kesällä sen juhlallinen hiljaisuus — heinäsirkkojen yksitoikkoinen sirinä, läpihohtava kuun valo, jolta ei voinut minnekään piiloutua, — herätti minussa alakuloista surua ja talvella aron lumivalkeus kylmine kaukaisuuksineen, pitkät yöt ja susien ulvonta rasittivat minua kuin paha painajainen.
Pysäkillä asui useita ihmisiä: minä vaimoineni, kuuro, risatautinen sähköttäjä ja kolme varvaa. Minun apulaiseni, nuori, keuhkotautinen mies, oli matkustanut heikkoa terveyttään hoitamaan kaupunkiin, jossa hän oleskeli useita kuukausia, jättäen minulle virkatehtävänsä sekä palkkansa. Lapsia ei meillä ollut, vieraita ei millään keinolla saattanut houkutella luoksemme ja itse voin matkustaa vieraihin vain virkatoverieni luo, eikä sinnekään useammin kuin kerran kuussa. Yleensä oli elämä mitä ikävintä.
Muistan, kuinka vaimoni kanssa odotin uuden vuoden alkua. Me istuimme pöydän ääressä, söimme vitkaan ja kuuntelimme kuuron sähköttäjän yksitoikkoista naputusta koneellaan viereisessä huoneessa. Minä olin jo ottanut viisi ryyppyä viinaa ja istuin pää raskaana käsien nojassa tuumien voittamatonta ikävääni. Vaimoni istui vieressä katsoen lakkaamatta minuun sellaisen naisen tavoin, jolla tässä maailmassa ei ole mitään muuta kuin kaunis mies. Hän rakasti minua mielettömästi, orjallisesti eikä ainoastaan minun kauneuttani tai sieluani, vaan myöskin minun vikojani, pahuuttani ja ikävääni, vieläpä minun julmuuttanikin, kun minä juovuspäissäni, tietämättä kenelle olisin purkanut pahaa sisuani kiusasin häntä soimauksillani.
Huolimatta ikävästä, joka minua kalvoi, me valmistauduimme vastaanottamaan uutta vuotta tavallista juhlallisemmin ja odotimme keskiyötä jonkun verran kärsimättöminä. Seikka oli se, että meillä sattui olemaan kaksi pulloa samppanjaa, oikeata "Clicot'a", jotka olin syksyllä voittanut vedonlyönnillä ratapäälliköltä, ollessani hänen luonaan ristiäisillä. Kun koulussa matematiikan tunnilla, jolloin ilmakin ikävästä tuntuu painostuvan, perhonen sattuu lentämään avatun ikkunan kautta luokkaan, niin pojat heti alkavat ravistella päitään ja uteliaina seurata sen lentoa, aivan kuin se ei olisikaan mikään perhonen, vaan jokin uutuus, merkillisyys. Samalla tavalla huvitti meitä nuo kaksi samppanjapulloa, jouduttuaan sattumalta meidän ikävälle pysäkillemme. Me vaikenimme katsellen milloin kelloon milloin pulloihin.
Kun kello oli viittä vailla kaksitoista, niin minä aloin avata pulloa hitaasti. En tiedä, olinko viinasta heikontunut vai pullo kosteudesta liukas, sen ainakin muistan, että tulppa pamahtaen lensi kattoon ja pullo suljahti käsistäni permannolle. Juomalasillinen samppanjaa oli juossut maahan, kun minä sieppasin pullon ja sain sen kihisevän kidan sormellani tukituksi.
— No niin, onnellista uutta vuotta! — sanoin minä kaataen kahteen lasiin. — Terveydeksi!