— Päästä irti! — huutaa vartia koettaen vapautua.
— Seis! Kun käsken seisomaan, niin seiso. Älä tepastele, senkin koiranleuka! Jos tahdot säästää henkesi, niin pysy paikallasi ja vaikene niin kauan kuin käsken. En halua suotta verta vuodattaa, muuten olisinkin jo aikoja sitten sinut hengiltä nipistänyt… Seiso paikallasi!
Vartian polvet notkuvat. Hän sulkee silmänsä pelon vallassa vavisten ja nojautuu aitaa vasten. Hän huutaisi, mutta tietää, ettei huutonsa kuuluisi ihmisasunnoille saakka. Vieressä seisoo kulkija pitäen häntä kädestä… Noin kolme minuuttia kestää vaitioloa.
— Yksi makaa kuumeessa, toinen on nukkumassa ja kolmas saattamassa pyhiinvaeltajaa, — mutisee matkamies. — Kelpo vartioita; kyllä kelpaa palkkaa nostaa. E-ei, velikulta, kyllä varkaat ovat aina sukkelampia kuin vartiat. Seis! Älä liikahda paikaltasi!…
Kymmenkunta minuuttia kestää vielä vaitioloa. Sitten kuuluu yht'äkkiä vihellys.
— No nyt saat mennä, — sanoo kulkija päästäen käden irti. — Mene ja kiitä Jumalaa, kun jäit eloon.
Kulkija viheltää myöskin, juoksee portin luota pois ja kuuluu hyppäävän rajahaudan yli. Pahaa aavistaen ja yhä vielä pelosta vavisten avaa vartia pikkuportin ja alkaa juosta takaisin. Kääntyessään suurelle lehtokäytävälle hän kuulee nopeita askelia ja joku kysyy häneltä hiljaan supattaen:
— Sinäkö se olet, Timofei? Missä Mitka on?
Juostuaan läpi suuren lehtokäytävän hän huomaa pienen, himmeän tulen tuikkivan pimeässä. Kuta lähemmäksi tulta hän tulee sitä kauheammalta tuntuu ja sitä voimakkaammaksi kasvaa pahan aavistus.
"Tuli näkyy kirkosta, — ajatteli hän. — Kuinka voi se sieltä näkyä?
Hyvä Jumala! Kirkossa on tosiaankin tulta!"