Korkea, huurteinen poppeli näytti sinertävässä hämärässä jättiläiseltä käärinliinoineen. Se katsoi minua vakavasti ja alakuloisesti ikäänkuin ymmärtäen yksinäisyytensä, kuten minäkin. Katselin sitä kauan.
"Nuoruuteni on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, — ajattelin edelleen. — Olin vielä lapsi, kun vanhempani kuolivat; koulusta minut potkittiin pois. Vaikka olen aatelisperheessä syntynyt, en ole saanut kasvatusta enkä sivistystä. Ei ole minulla turvaa, ei omaisia, ei ystäviä eikä innostavaa työtä. En kykene mihinkään ja miehuuteni kukoistuksessa olen kelvannut täyttämään vain pysäkin päällikön viran. Paitsi huonoa menestystä ja kurjuutta, ei elämässäni ole mitään muuta osakseni tullut. Mitä pahaa voisi vielä tapahtua?"
Kaukana syttyi punainen hohde. Juna tuli vastaani. Uinuva aro heräsi sen humua kuulemaan. Minun ajatukseni olivat niin katkeria, että tuntui kuin olisin ajatellut ääneen, kuin sähkölankain surina ja junan humu olisivat toistaneet ajatukseni.
"Mitä pahaa voisi vielä tapahtua? — kysyin itseltäni. — Vaimoni menettäminen? Eipä edes sekään taitaisi niin kauheata olla. Mahdoton on piiloutua omaltatunnoltaan: minä en rakasta vaimoani! Nain hänet kun olin vielä poika pahanen. Nyt olen vielä nuori, voimakas, mutta hän on kuihtunut, vanhentunut, hölmistynyt ja kiireestä kantapäähän täynnä ennakkoluuloja. Mitä hyvää on hänen mauttomassa rakkaudessaan, vajonneessa rinnassaan ja raukeassa katseessaan? Minä siedän, vaan en rakasta häntä. Mitä saattaisi tapahtua? Minun nuoruuteni häviää eikä ole edes nuuskanäpillisen arvoinen. Naiset vilahtavat vain vaunun ikkunoissa kuin lentävät tähdet. Rakkautta en ole tuntenut, enkä tunne nytkään. Menehtyy minun miehuuteni, uljuuteni, sydämellisyyteni… Kaikki häviää, eivätkä minun rikkauteni täällä arolla ole minkään arvoiset."
Juna syöksyi jymisten ohitseni heittäen välinpitämättömästi valoa ympärilleni. Minä näin, kuinka se seisahtui pysäkin viheriäisten tulien luo, seisoi hetken ja riensi eteenpäin. Käytyäni pari virstaa, palaisin takaisin. Surulliset ajatukset eivät heittäneet minua. Niin katkera kuin minun olikin, niin, muistan sen, koetin tahallani tehdä mietteeni vieläkin surullisemmiksi ja synkemmiksi. Lyhytjärkisillä ja itserakkailla ihmisillä on, nähkääs, hetkiä, jolloin tietoisuus siitä, että he ovat onnettomia, tuottaa heille nautintoa ja he keikailevat oman itsensä edessä kärsimyksineen. Paljon oli minun ajatuksissani totta, mutta paljon myöskin järjetöntä, teeskenneltyä ja jotakin poikamaista oli kysymyksessäni: "Mitä pahaa voisi tapahtua?"
— Niin, mitä tapahtuu? — kysyin itseltäni palatessani. — Näyttää siltä kuin kaikki olisi jo kärsitty. Olen sairastanut, kadottanut rahaa, saanut vähän väliä nuhteita päällystöltäni, nähnyt nälkää; juoksipa kerran raivostunut susi pysäkin pihamaalle. Mitä vielä? Minua on solvaistu ja sorrettu … mutta olenhan minäkin puolestani solvaissut muita. Pahantekijänä minä tosiaankaan en ole ollut, mutta siksi minä nähtävästi en kelpaa, koska en pelkää oikeutta.
Nuo kaksi pilvenhattaraa olivat jo vetäytyneet pois kuun luota ja seisoivat nyt jonkun matkan päässä siitä sen näköisinä kuin olisivat kuiskailleet keskenään jotakin, mistä kuun ei pitäisi saada tietää. Kevyt tuulen hengähdys kulki yli aron tuoden kaukana kiitävän junan kumean humun kuuluviin.
Kotona tuli vaimoni minua kynnyksellä vastaan. Hänen silmänsä säteilivät ilosta ja koko kasvonsa hohtivat tyytyväisyyttä.
— Uutinen! — kuiskasi hän. — Mene pian kamariisi ja pue pitkätakki yllesi: meillä on vieras!
— Kuka vieras?