Silmät tuliset, silmät tummaiset,
Intohimoiset, kauniin kummaiset;
Teitä rakastan,
Teitä vierastan.
En muista sen enempää. Joka tahtoo tietää, kuinka rakkaus syntyy, se lukekoon romaaneja ja pitkiä kertomuksia, mutta minä lausun lyhyesti tuon saman romanssin sanoja käyttäen:
Pahaan aikaan vain
Teidät nähdä sain…
Kaikki syöksyi nurin niskoin hiiteen. Minä muistan sekavasti sen hurjan vihurin, joka pyöritti minua kuin höyhentä. Kauan se minua villitsi ja tuhosi vaimoni, itse tädin ja kaikki voimani. Aropysäkiltä viskasi se minut, kuten näette, tälle kurjalle kujalle.
Sanokaa nyt: mitä pahaa voisi minulle enää tapahtua?
Vedonlyönti.
I.
Oli synkkä syys-yö. Vanha pankkiiri asteli työhuoneessaan nurkasta nurkkaan muistellen kuinka viisitoista vuotta sitten oli kokoonnuttu hänen luokseen iltaa viettämään. Läsnä oli silloin paljon sivistyneitä henkilöitä ja keskustelut olivat mieltäkiinnittäviä. Muun muassa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta. Vieraat, joiden joukossa oli oppineita ja sanomalehtimiehiä, asettuivat suurimmaksi osaksi vastustavalle kannalle kuolemanrangaistukseen nähden. He pitivät tätä rankaisutapaa vanhentuneena, kristilliselle valtiolle sopimattomana ja epäsiveellisenä. Useimpain mielestä olisi kuolemanrangaistus kaikkialla vaihdettava elinkautiseksi vankeudeksi.
— Minä en ole kanssanne yhtä mieltä, — sanoi isäntä — pankkiiri. — En ole saanut kokea kuolemanrangaistusta enkä elinkautista vankeutta, mutta mikäli saattaa päättää, on kuolemanrangaistus minusta ensinnäkin moraalisempi ja humaanisempi vankeutta. Kuolemanrangaistus vie hengen yhdellä ainoalla kertaa, vaan elinkautinen vankeus vähitellen. Mikä mestaus on inhimillisempi? Sekö, joka tappaa teidät muutamassa silmänräpäyksessä, vai se, joka monen vuoden kuluessa hivuttaa elämän teistä?
— Molemmat ovat yhtä epämoraalisia, — huomautti joku vieraista, — sillä ne tarkottavat elämän tuhoamista. Valtio ei ole Jumala. Se ei ole oikeutettu viemään sitä, jota se ei voi antaa takaisin, jos niin tahtoisi.