Miksi tuo vedonlyönti? Mitä on siitä hyötyä, että lakimies menettää viisitoista vuotta elämästään ja minä nuo kaksi miljoonaa? Saattaako tämä todistaa, että kuolemanrangaistus on joko huonompi tai parempi elinkautista vankeutta. Ei, ei ensinkään! Se on tyhmää, mieletöntä. Minun puoleltani se oli rikkaan miehen oikkua ja lakimiehen puolelta — pelkkää rahan himoa…

Sitten muisteli hän, mitä edellä kerrotun illan jälkeen tapahtui. Päätettiin, että lakimies suorittaa vankeutensa mitä ankarimman valvonnan alaisena eräässä pankkiirin puutarhaan rakennetussa sivurakennuksessa. Sovittiin vielä, että viidentoista vuoden kuluessa hän ei saa astua vankilansa kynnyksen yli, ei nähdä eläviä olentoja, ei kuulla ihmisääntä, eikä vastaanottaa kirjettä tai sanomalehteä. Mutta siihen suostuttiin kuitenkin, että hän saisi ottaa mukaansa soittokoneen, lukea kirjoja, kirjottaa kirjeitä, juoda viiniä ja polttaa tupakkaa. Muun maailman kanssa hän saisi olla yhteydessä ainoastaan pienen, varta vasten tehdyn akkunan kautta, mutta siinäkään ei saisi edes halaistua sanaa vaihtaa. Kaikkea, mitä hän tarvitsee, kuten kirjoja, nuotteja, viiniä ynnä muuta, hän saa niin paljon kuin haluttaa tilaamalla niitä kirjeellisesti. Sopimuksen mukaan, jossa pienet yksityisseikatkin oli otettu tarkoin huomioon, oli lakimies velvotettu olemaan vankeudessa tasan viisitoista vuotta, kello kahdestatoista 14 p:nä marraskuuta v. 1870 kello kahteentoista asti 14 p:nä marraskuuta v. 1885. Pieninkin rikos sopimusta vastaan lakimiehen puolelta, vaikkapa vain kaksi minuuttia ennen määräajan umpeen kulumista, vapauttaisi pankkiirin kahden miljoonan maksuvelvollisuudesta.

Ensimäisenä vankeutensa vuotena lakimies, mikäli saattoi päätellä hänen kirjeistään, kärsi suuresti yksinäisyydestä ja ikävästä. Sivurakennuksesta kuului alati sekä päivin että öin hänen flygelinsä soittoa. Hän kieltäytyi viinistä ja tupakasta. Viini, kirjotti hän, herättää toiveita, jotka ovat vangin pahimpia vihollisia, sitä paitsi ei ole mikään sen ikävämpää kuin juoda hyvää viiniä saamatta ketään tavata. Tupakka pilaisi ilman hänen huoneessaan. Ensimäisenä vuonna lähetettiin hänelle etupäässä kevyempää lukemista, kuten rakkausromaaneja, rikosjuttuja, fantastisia kertomuksia, huvinäytelmiä j.n.e.

Toisena vuonna soitto vaikeni sivurakennuksessa ja lakimies vaati kirjeissään vain klassillisia teoksia. Viidentenä vuonna kuului sieltä jälleen soittoa ja vanki pyysi itselleen viiniä. Ne, jotka pitivät häntä silmällä, kertoivat, että koko tuona vuonna hän yksinomaan söi, joi ja lepäili vuoteellaan, haukotteli yhtenään ja höpisi äkäisenä itsekseen. Kirjoja hän ei lukenut. Toisinaan istuutui öisin kirjottamaan, kirjotti kauan ja repi aamun tullen kirjotuksensa palasiksi. Usein kuultiin hänen itkevän.

Kuudennen vuoden loppupuolella alkoi vanki innokkaasti tutkia kieliä, filosofiaa ja historiaa. Ja niin ahneesti kävi hän näihin tieteisiin käsiksi, että pankkiiri tuskin ennätti tilata hänelle kirjoja. Tähän aikaan sai pankkiiri vangiltaan muun muassa seuraavanlaisen kirjeen: "Hyvä vanginvartijani! Kirjotan teille nämä rivit kuudella kielellä. Näyttäkää ne kielitaitoisille henkilöille. Silmäilkööt ja tarkastakoot he niitä. Jos he eivät löydä yhtäkään virhettä, niin, rukoilen teitä, käskekää ampua puutarhassa. Tämä laukaus on ilmottava minulle, että ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan. Kaikkien aikojen ja maitten nerot puhuvat eri kieliä, mutta kaikissa heissä puhuu sama tuli. Oi, jospa te tietäisitte millaista taivaallista onnea minun sieluni tuntee sen johdosta, että minä heitä ymmärrän!"

Vangin toivo täyttyi. Pankkiiri käski ampua kaksi kertaa puutarhassa.

Kymmenennen vuoden jälkeen lakimies istui ahkerasti pöytänsä ääressä lukien ainoastaan evankeliumeja. Pankkiirista näytti merkilliseltä, että mies, joka neljässä vuodessa ehti sulattaa kuusisataa paksua nidettä, tuhlaa lähes kokonaisen vuoden yhden ainoan helppotajuisen ja ohuen kirjan lukemiseen. Evankeliumeja seurasivat kirkkohistoria ja jumaluustiede.

Viimeisinä kahtena vuonna luki vanki suunnattoman paljon ilman varsinaista valintaa. Milloin hän harrasti luonnontieteitä, milloin Byronia tai Shakespearea. Tulipa häneltä kirjeitä, joissa hän pyysi samalla kertaa lähettämään kemian, lääketieteellisen oppikirjan, romaanin ja jonkun filosofisen tai teologisen tutkielman. Näytti siltä kuin hän olisi uinut meressä haaksirikkoisen laivan sirpaleitten joukossa, tarttuen milloin mihinkin sirpaleeseen pelastaakseen siten elämänsä!

II.

Muistellessaan kaikkea tätä pankkiiri-vanhus ajatteli: