Huomenna kello 12 hän saa vapautensa takaisin ja minun täytyy maksaa hänelle ne kaksi miljoonaa. Jos maksan, on kaikki hukassa: minä joudun perikatoon…
Viisitoista vuotta sitten hän ei tiennyt miljoonainsa määrää, mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä itseltään, mitä hänellä on enemmän — rahoja vai velkoja? Uhkapeli pörssissä, rohkea keinottelu ja liika innostus, josta hän ei vanhoilla päivillään edes voinut vapautua, saattoivat vähitellen hänen asiansa rappiolle ja peloton, itsetietoinen, ylpeä pohatta muuttui keskinkertaiseksi pankkiiriksi, joka vapisi pienimmästäkin pörssiarvon noususta tai laskusta.
— Kirottu vedonlyönti! — ärisi ukko tarttuen epätoivoisena päähänsä. — Miksei tuo mies kuollut? Hän on vasta neljäkymmentä-vuotias. Ottaa minulta vielä viimeiseni, nai, nauttii elämästä, keinottelee pörssissä, ja minun täytyy kadehtien katsoa häntä kuin kerjäläisen ja joka päivä kuulla hänen yhä sanovan: "Olen kiitollisuuden velassa teille elämäni onnesta; sallikaa minun auttaa teitä!" Ei, se on liikaa! Ainoa pelastukseni vararikosta ja häpeästä on tuon miehen kuolema!
Kello löi kolme aamuyöllä. Pankkiiri kuunteli: kaikki nukkuivat talossa, kuului ainoastaan huurteisten puitten suhinaa ikkunain takaa. Koettaen liikkua niin hiljaa kuin mahdollista, otti hän tulenkestävästä rautakaapista avaimen siihen oveen, jota viiteentoista vuoteen ei oltu avattu. Sitten heitti hän päällystakin ylleen ja meni ulos.
Puutarhassa oli pimeä ja kylmä. Satoi. Raaka, usvainen tuuli kulki valittaen pitkin puutarhaa antamatta puille rauhaa. Pankkiiri jännitti katsettaan, mutta ei voinut erottaa maata, sivurakennusta eikä puita. Lähestyessään sitä paikkaa, jossa sivurakennus sijaitsi, hän kaksi kertaa huusi vartiaa. Vastausta ei kuulunut. Nähtävästi oli vartia mennyt kurjaa ilmaa piiloon ja nukkui nyt jossakin keittiön puolella tai kasvihuoneessa.
— Jos minulla riittää rohkeutta täyttää aikomukseni, — ajatteli ukko, — niin kohdistuu epäilys ennen kaikkea vartiaan.
Hän löysi pimeässä hapuilemalla portaat ja oven sekä hiipi sivurakennuksen eteiseen, siirtyi sitten pieneen käytävään ja sytytti tulitikun. Siellä ei ollut ainoatakaan sielua; sänky seisoi tyhjänä nurkassaan, toisesta häämötti rautainen kamiini. Sinetit ovella, joka johti vangin huoneeseen, olivat ehjät.
Kun tulitikku oli sammunut katsoi ukko mielenliikutuksesta vavisten pienestä akkunasta vankikomeroon, jossa kynttilä paloi himmeästi valaisten. Vanki istui itse pöydän ääressä. Saattoi nähdä vain hänen selkänsä, tukkansa ja kätensä. Pöydällä, kahdella tuolilla ja matolla pöydän luona oli avattuja kirjoja.
Kului viisi minuuttia eikä vanki vähääkään hievahtanut. Viisitoistavuotinen vankeus oli opettanut häntä istumaan liikkumattomana. Pankkiiri koputti sormellaan akkunaan, mutta vanki ei vastannut pienimmälläkään liikkeellä hänen koputukseensa. Silloin pankkiiri särki varovasti sinetit ovesta ja pisti avaimen reikäänsä. Ruostunut lukko vingahti, ovi narahti. Pankkiiri odotti luullen kohta kuulevansa ihmetyksen huudahtuksia ja askeleita, mutta kului pari minuuttia ja oven takana oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hän päätti astua huoneeseen.
Pöydän ääressä istui liikkumattomana mies, joka ei ollut ensinkään muitten ihmisten näköinen. Siinä oli nahan peittämä luuranko pitkine kutrineen ja tuuheine partoineen. Kasvojen väri oli keltainen mullanharmaine varjoineen, posket kuopalla, selkä pitkä ja kapea ja käsi, johon hän nojasi karvaista päätään, oli niin laiha ja kuihtunut, että teki pahaa sitä katsellessa. Tukka oli harmahtava, kasvot kuihtuneet kuin vanhuksella, eikä olisi kukaan saattanut luulla, että hän oli vasta neljänkymmenen vuoden vanha. Hän nukkui… Kumarruksissa riippuvan päänsä edessä oli pöydällä levällään paperi, jolla oli kirjotettu jotakin pienellä käsialalla.