— Ei, en ole kuullut…
— Se on minun nimeni. Tehän olette intelligentti ja ijäkäs mies, ettekä sittenkään ole kuullut minua mainittavan. Siinä on pätevä todistus! Nähtävästi olen minä kuuluisuutta tavotellessa menetellyt toisin kuin olisi pitänyt. Minä en tiennyt oikeita keinoja ja aikoessani siepata mainetta hännästä, kävin väärältä puolelta siihen käsiksi.
— Entä nuo oikeat keinot? Mitkä ne ovat?
— Hitto ties! Sanotte ehkä: Kyky, nero, omintakeisuus. Mutta eipäs olekkaan niin, herraseni! Muistan, kuinka minun aikanani monet sangen tyhmät, mitättömät, vieläpä viheliäiset henkilöt ovat kiivenneet virkauraansa ylöspäin. He ovat tehneet työtä tuhannen kertaa vähemmän kuin minä, eivät ole ponnistaneet edes voimiaan, ei heillä ole ollut loistavaa kykyä eikä kunnianhimoa ja sittenkin tapaa heidän nimensä vähän väliä sanomalehdissä tai kuulee keskusteluissa mainittavan. Jollette väsy kuulemaan, niin selitän asiaa esimerkin kautta. Joitakuita vuosia sitten minä rakensin sillan K:n kaupungissa. Täytyy sanoa, että minun tässä kehnossa kaupungissa oli julman ikävä. Jollei olisi ollut naisia ja pelikortteja, olisin tainnut tulla hulluksi. No niin, sopiihan kertoa koska asia on jo vanha. Minä haihduttaakseni ikävääni lyöttäysin erään laulajattaren pariin, joka, hitto vieköön, sai kaikki haltioihinsa, vaikka hän minusta oli, — kuinka teille sanoisin? — tavallinen, jokapäiväinen tusinatyttö, jollaisista ei ole puutetta. Hän oli pintapuolinen, oikullinen ja itara naikkonen, joka sitä paitsi oli kovin typerä. Hän söi ja joi vahvasti, makaili kello viiteen iltapäivällä — ja siinä kaikki. Häntä pidettiin ilotyttönä, — se oli hänen ammattinsa, — mutta kun tahdottiin puhua hienommin, niin sanottiin näyttelijättäreksi tai laulajattareksi. Olin ennen innokas teatterin ystävä ja sentähden tämä kurja pilanteko näyttelijättären ammatista inhotti minua kovasti. Ei ollut vähintäkään syytä kutsua tuota naista näyttelijättäreksi tai laulajattareksi, sillä hän oli aivan kyvytön, tunteeton, saattaapa sanoa, säälittävä olento. Mikäli minä vielä muistan, lauloi hän ilettävästi ja hänen "taiteensa" koko kauneus oli siinä, että hän vavahutti sääriään, milloin se oli tarpeen, eikä kainostellut, jos joku mies pistäysi hänen pukuhuoneeseensa. Hän esiintyi tavallisesti muukalaisissa laulunäytelmissä, mieluimmin sellaisissa, joissa oli tilaisuudessa kiemailemaan ahtaassa miehen puvussa. Suoraan sanoen — hitto hänet vieköön! No niin, pyydän seuraamaan. Tapahtuipa sitten uuden sillan juhlallinen avaaminen liikenteelle rukouksineen, puheineen, sähkösanomineen ynnä muineen. Minä kuljeskelin aarteeni ympärillä peläten, ettei sydämeni halkeisi tekijä-ilosta. Vanhassa asiassa on turhaa mitään salata, ja sentähden sanonkin suoraan, että sillasta tuli kerrassaan suurenmoinen! Se ei ollut mikään silta, vaan kaunis taulu; sitä oli nautinto katsella! Kuinka liikuttavaa, kun koko kaupunki oli läsnä juhlatilaisuudessa! "Nyt, ajattelin, yleisö varmaan katsoo silmät minusta puhki. Minne piiloutuisin?" Mutta turhaan minä, hyvä herraseni, hätäilin! Paitsi kaupungin virkamiehiä, ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan minuun. Töllistelivät siltaa kuin lampaat, mutta kuka sen on rakentanut, siitä eivät vähääkään välittäneet. Ja, hitto heidät vieköön, siitä saakka, suoraan sanoen, olen minä halveksinut meidän kunnianarvoisaa yleisöämme. Mutta eteenpäin. Yht'äkkiä kävi yleisö levottomaksi, kuului kohinaa… Kasvoille nousi hymy, olkapäät kohosivat. "Kaiketi huomasivat minut", — ajattelin. Mitä vielä! Se oli minun laulajattareni, perässään pitkä liuta tyhjäntoimittajia; kaikkien katseet kohdistuivat kulkueeseen. Alkoi tuhatääninen kuiskutus: "Se on hän… Ihana! Lumoava!" Nytpä minutkin huomattiin. Kaksi keltanokkaa, — nähtävästi näyttämötaiteen sikäläisiä harrastajia, — katsahti minuun, vaihtoi silmäyksiään ja kuiskasi: "Se on hänen rakastajansa!" Mitä te siihen sanotte? Ja eräs ruokoton silinterihattuinen olento, jonka naama ei ollut pitkään aikaan nähnyt partaveistä, sotki tungoksessa jalkojani ja kääntyi vihdoin puoleeni sanoen:
— Tiedättekö, kuka tuo nainen on, joka kulkee tuolla toisella rannalla? Se on se ja se… Hänen äänensä on kaiken arvostelun alapuolella, mutta hän hallitsee yleisöään täydellisesti!…
— Ettekö voisi sanoa minulle, kuka on rakentanut tämän sillan? — kysyin ruokottomalta olennolta.
— En todellakaan tiedä! — vastasi olento. — Joku insinööri!
— Entä kuka teidän kaupunkinne tuomiokirkon on rakentanut? — kysyin taas.
— En voi sitäkään teille sanoa.
Senjälkeen kysyin, kuka on K:n etevin pedagoogi, kuka etevin arkkitehti, eikä ruokoton olento voinut yhteenkään kysymykseen antaa selvitystä.