— No, sanokaa, olkaa hyvä, — kysyin minä lopuksi, — kenen kanssa tuo laulajatar asunee?
— Jonkun insinööri Krikunovin kanssa.
No, herraseni, miltä teistä tuntuisi? Mutta eteenpäin… Ei runo- eikä lemmenlaulajia löydy tässä matoisessa mailmassa enää; maine luodaan melkein järjestään sanomalehtirummutusten avulla. Seuraavana päivänä sillan vihkimisen jälkeen minä jännityksellä otan erään paikallisen sanomalehden ja etsin siitä uutista, joka koskisi minua. Kauan silmäilin kaikkia neljää sivua ja vihdoin — kas tuossa! Alan lukea: "Eilen, ihanan ilman vallitessa ja suunnattoman suuren kansanjoukon, kuin myöskin hänen ylhäisyytensä herra kuvernöörin ja korkeimpain virkamiesten läsnäollessa, toimitettiin uuden sillan vihkiminen j.n.e." Lopussa seisoi: "Juhlatilaisuudessa oli läsnä m.m. kauneudestaan kuuluisa kaupunkimme suosikki, meidän lahjakas taiteilijattaremme se ja se. Sanomattakin on selvää, että hänen ilmaantumisensa herätti suurta sensatsioonia. Nouseva tähti oli puettu j.n.e." Eikä minusta sanaakaan, eipä edes halaistua sanaa! Niin tyhmää kuin olikin, niin, uskokaa pois, minä itkin kiukusta!
Lohdutin minä itseäni sillä, että maaseutu on sivistymätön, siltä ei saisi mitään vaatia, ja että kuuluisuutta saattaa saavuttaa maan henkisissä keskuksissa, pääkaupungeissa. Parahiksi oli minulla Pietarissa käsillä työ, joka oli jätetty kilpailuun. Kilpailuaika lähestyi loppuaan.
Minä heitin K:lle jäähyväiset ja matkustin Pietariin, jonne oli pitkä matka. Mutta jottei aika kävisi ikäväksi, niin otin oman yksityisen vaunun ja … tietysti, laulajattareni mukaan. Matkalla söimme ja joimme vahvasti ja — trallalaa! Ja sitten me saavuimme sivistyksen ahjoon. Tulin perille juuri kilpailupäivänä viettämään voittojuhlaa: minun luonnokseni oli saanut ensimäisen palkinnon. Eläköön! Seuraavana päivänä menen Nevskille ja ostan itselleni koko kantamuksen erilaisia sanomalehtiä. Sitten syöksen kotiin, heittäydyn sohvaan ja hilliten innostustani kiiruhdan lukemaan. Silmäilen yhden lehden — ei mitään! Silmäilen toisen — ei sanaakaan! Neljännessä vihdoin löydän tällaisen uutisen: "EiIen saapui pikajunalla Pietariin kuuluisa maaseutulainen taiteilijatar se ja se. Mielihyvällä huomaamme, että etelän ilma on virkistävästi vaikuttanut tuttavaamme; hänen lumoava näyttämöllinen ulkoasunsa…" — sen enempää en muista! Paljon tämän uutisen alapuolella oli mitä pienimmillä kirjaimilla painettuna: "Eilen sai niissä luonnoskilpailuissa ensimäisen palkinnon insinööri se ja se." Mutta kuitenkin! Ja päälle päätteeksi oli minun nimeni väännetty: Krikunovin sijaan oli painettu Kirkunow. Siinä on teidän sivistysahjonne! Eikä siinä kaikki… Kun minä kuukauden kuluttua matkustin pois Pietarista, niin kaikki lehdet kilvan ylistivät "meidän verratonta, jumalallista, suurilahjaistamme" eikä minun rakastajatartani mainittu enää sukunimeltään, vaan jopa ystävällisesti sinuteltiin…
Muutamia vuosia myöhemmin olin Moskovassa. Pormestari oli kutsunut minut sinne omakätisellä kirjeellään erään asian johdosta, josta Moskovan sanomalehdet vielä sadan vuoden kuluttua tulisivat kai mainitsemaan. Joutoajoilla pidin eräässä museossa viisi yleistä esitelmää hyväätekevässä tarkotuksessa. Eikö tuon pitäisi riittää tullakseen kuuluisaksi kaupungissa edes kolmeksi päiväksi, eikö totta? Mitäs vielä! Ei yksikään Moskovan lehdistä hiiskunut minusta sanaakaan. Tulipaloista, oopperoista, nukkuvista kaupungin valtuusmiehistä, juopuneista kauppiaista — kaikista oli kerrottu, mutta minun työstäni, suunnitelmasta, esitelmistä ei niin mitään. Sellaista se on Moskovan yleisö! Ajan raitioteillä… Vaunu on täynnä kuin nuijalla lyöty: siinä on naisia, sotilaita, ylioppilaita…
— Sanotaan, että kaupungin duuma on kutsunut sen ja sen insinöörin avukseen! — sanon minä naapurilleni niin kovaan, että koko vaunu kuulisi. — Ettekö tiedä mikä tämän insinöörin nimi on?
Naapuri ravisti kieltävästi päätään. Muu yleisö katsahti minuun pikaisesti ja kaikkien katseissa luin "en tiedä".
— Sanotaan, että jossakin museossa joku pitää esitelmiä! — ahdistan minä yleisöä tahtoen alkaa keskustelun. — Kerrotaan, että ne ovat huvittavia.
Kukaan ei edes nyökäyttänyt päätään. Nähtävästi he eivät olleet kuulleetkaan mitään esitelmistä, ja naiset eivät tienneet edes, että sellainen museo oli olemassakaan. Tämä ei olisi vielä ollut mitään, mutta kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, kuinka yleisö yht'äkkiä hypähtää ylös ja ryntää ikkunoihin. Mitä nyt? Mistä on kysymys?