Pekan tuli ensin sääli häntä, mutta sitten hän voitti tunteensa ja sanoi:
— Kuulkaahan… Minun täytyy puhua kanssanne vakavasti… Niin, vakavasti… Olen teitä aina kunnioittanut ja … enkä olisi koskaan puhunut kanssanne tähän tapaan, mutta teidän käytöksenne … äskeinen menettelynne…
Isä katsoi ulos ikkunasta ja vaikeni. Poika miettien sanoja hieroi otsaansa ja jatkoi kovin kiihtyneenä:
— Tuskin kuluu ainoatakaan ruoka-aikaa ilman teidän rähinäänne. Teidän leipänne on karvasta niellä… Ei ole mitään sen loukkaavampaa, häpeällisempää kuin teidän alituiset saarnanne jokapäiväisestä leivästä… Vaikka olettekin isä, niin ei kukaan, ei Jumala eikä luonto, ole antanut teille oikeutta noin julmasti loukata, häväistä eikä purkaa pahaa sisuanne heikommille. Äidin olette kiusannut ja kiduttanut puolikuolleeksi, sisareni on piesty pahanpäiväiseksi ja minä…
— Ei sinun pidä opettaa minua, — sanoi isä.
— Pitääpä, minun juuri! Minua te voitte mielenne mukaan pitää pilkkananne, mutta jättäkää äiti rauhaan! En anna teidän enää kiusata äitiä! — jatkoi ylioppilas säihkyvin silmin. — Te olette pilattu, sillä ei kukaan ole uskaltanut teitä vastustaa. Teidän edessänne olemme seisoneet vavisten, mykkinä, vaan nyt on muutos tapahtuva! Raaka, sivistymätön ihminen! Te olette raaka … ymmärrättekö?… raaka, ikävä, sydämetön! Eivätpä edes talonpojat voi teitä sietää!
Ylioppilas oli kadottanut ajatuksensa johtavan langan eikä osannut enään puhua, vaan lasketteli yksityisiä sanoja. Jevgraw Ivanovitsh kuunteli ja vaikeni kuin huumaantunut. Mutta yht'äkkiä hänen kaulansa ja kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän liikahti hermostuneesti.
— Suus kiinni! — huusi hän.
— Vai niin! — huusi poika yhtä rajusti vastaan. — Vai ette tahdo kuulla totuutta? Mainiota! Hyvä on! Huutakaa kovemmin! Mainiota!
— Suus kiinni, sanon sinulle! — ärjäsi Jevgraw Ivanovitsh.