Pekka tuumaili, ettei olisi hullumpaa lähteä suoraa päätä jalkasin Moskovaan sellaisena kuin oli, lakitta, rahatta ja rikkinäisissä saappaissa. Sadannella virstalla saavuttaisi pelästynyt isä hänet pyytäen häntä kääntymään takaisin tai ottamaan vastaan rahaa, mutta hän ei edes katsahtaisi isäänsä, vaan kulkisi yhä eteenpäin… Alastomat metsät vaihtuisivat alakuloisiksi pelloiksi, pellot jälleen metsiksi… Ensi lumi peittäisi maan valkoiseksi, joet jäätyisivät… Jossakin lähellä Kurskia tai Serpuhovia hän voimatonna, nälän uuvuttamana kaatuisi maahan ja heittäisi henkensä. Hänen ruumiinsa löydettäisiin ja kaikissa sanomalehdissä tulisi pian senjälkeen näkymään uutisia, että siellä jossakin eräs ylioppilas kuoli nälkään…
Eräs valkoinen koira, jolla oli kovin likainen häntä, haki jotakin vihannesmaasta, mutta nähdessään Pekan läksi hetken töllistettyään hitaasti juoksemaan hänen perässään…
Pekka kulki tietä pitkin ja ajatteli kuolemaa, lähimmäistensä surua, isänsä henkisiä kärsimyksiä ja kuvitteli mielessään samalla mitä kummallisimpia matkaseikkailuja, ihania seutuja, kauheita öitä, odottamattomia kohtauksia. Kuvitteli pyhiinvaeltajajoukkoa, metsämökkiä, jonka akkunasta öiseen pimeyteen tuikkiva tuli johtaa kulkijaa; hän seisoo tuon akkunan edessä pyytäen yösijaa ja hänet lasketaankin sisään, kun hän yht'äkkiä huomaa siellä rosvojoukon. Mutta vielä paremmin käy hänen jouduttuaan suureen herraskartanoon. Kun täällä on saatu tietää kuka hän on, niin häntä syötetään ja juotetaan, hänelle soitetaan pianoa, kuunnellaan hänen valituksiaan ja kartanon tytär, kaunotar, rakastuu häneen.
Surun ja tällaisten ajatustensa valtaamana nuori Shirjajew kulki kulkemistaan eteenpäin. Hyvin kaukana hänen edessään häämötti harmaata pilvistä taustaa vasten majatalo; vielä kauempana aivan taivaanrannalla näkyi pieni kumpu; se oli rautatieasema. Tämä kumpu muistutti hänelle yhteyttä sen paikan, jossa hän nyt seisoi, ja Moskovan välillä, jossa katulyhdyt hohtavat, vaunut jyrisevät kivisillä kaduilla ja luennoidaan komeassa rakennuksessa. Ja hän oli itkeä ikävästä ja epätoivosta. Tämä juhlallinen luonto sopusointuineen ja kauneuksineen, tämä kuolon hiljaisuus ympärillään olivat hänestä nyt epätoivoisen, kammottavan vastenmielisiä!
— Pois tieltä! — kuului hänen takanaan joku kovaan huutavan.
Ylioppilaan ohi ajoi keveissä, sievissä vaunuissa vanhanpuoleinen, tuttu tilanhaltiatar. Hän tervehti tätä ja hymyili herttaisesti, mutta tapasi samassa itsensä tästä valheellisesta hymyilystä, joka ei laisinkaan ollut hänen synkän mielentilansa mukainen. Mistä se saattoi tulla, kun hänen mielensä oli täynnä katkeruutta ja surua?
Ja hän päätteli, että itse luonto jo on varustanut ihmisen valheellisilla taipumuksilla, jotta hän elämänsä katkerimpinakin hetkinä voisi peittää sydämensä salaisuudet. Joka perheellä on ilonsa ja huolensa, vaan miten suuria ne lienevätkin, niin vaikea on vieraan silmän huomata niitä; ne ovat salaisuus. Esimerkiksi tämän juuri ohi kulkeneen tilanhaltiattaren isä sai puolet ikäänsä sietää keisari Nikolain vihoja, kun taas miehensä oli kova kortinlyöjä. Eikä hänen neljästä pojastaan tullut yhtään kelpo kansalaista. Saattaa kuvitella kuinka usein tässä perheessä tapahtui ikäviä perhekohtauksia, kuinka paljon kyyneleitä siellä vuodatettiin. Ja kuitenkin näytti tuo äiti onnelliselta, tyytyväiseltä, hymyilipä vielä vastaankin. Ylioppilas muisteli tovereitaan, jotka hyvin haluttomasti puhuivat kotioloistaan, muisteli äitiään, joka melkein aina valehteli puhuessaan miehestään ja lapsistaan…
Illan hämärä alkoi jo laskeutua yli seudun, kun Pekka kulki yhä vielä teitä pitkin kaukana kotoaan ajatellen surullisia asioitaan. Vihdoin, kun sade alkoi vihmoa, hän kääntyi kotiin päin. Palatessaan hän päätti puhua isänsä kanssa, kävi sitten miten hyvänsä, ja selittää kerta kaikkiaan, että hänen kanssaan on ikävä ja kauhea elää.
Kotona oli kaikki hiljaista. Sisarensa Varvara makasi verhon takana valitellen päänsärkyä. Äiti istui kirstulla hänen vieressään ihmettelevän ja syyllisen näköisenä ja paikkasi Arhipkan housuja. Isä kulki akkunasta toiseen manaten rumaa ilmaa. Hänen käynnistään, rykivästä yskästään, vieläpä lihavasta niskastaan saattoi päättää, että hän tunsi olevansa syypää.
— Sinä siis päätit jättää matkasi tästä päivästä? — kysyi hän.