— Jevgraw Ivanitsh, — sopersi Fedosja Semjonovna liikutellen hermostuneesti sormiaan. — Hän on… Pekka on…

— Suus kiinni! — huusi hänelle Shirjajew, jonka silmiin nousi vihan kyyneleitä. — Sinä olet heidät piloille hemmotellut! Sinä juuri! Sinä olet kaikkeen syypää! Hän ei meitä kunnioita, ei rukoile Jumalaa, ei ansaitse rahaa! Teitä on koko liuta, minä yksin! Ulos ajan teidät kotoa!

Varvara katseli kauan avosuin äitiä, siirsi sitten tylsän katseensa akkunaan, kävi kalpeaksi ja heittyi kovasti huutaen tuolin selkänojaa vasten. Isä huitoi käsillään, sylkäisi ja juoksi ulos pihalle.

Täten päättyivät tavallisesti perhekohtaukset Shirjajewilla. Mutta nyt, ikävä kyllä, valtasi vastustamaton kiukku yht'äkkiä ylioppilas Pekan mielen. Hän oli yhtä kiivas ja raskasmielinen kuin isänsä ja iso-isänsä, joka oli ollut esipappi ja tavannut kepillä lyödä seurakuntalaisiaan. Kalpeana, nyrkit puristettuina astui Pekka äitinsä luo ja kiljui kaikkein korkeimmalla tenorilla, minkä ikinä saattoi ottaa:

— Minä en voi sietää näitä inhottavia, vastenmielisiä nuhteita! Minä en tarvitse teiltä mitään! En mitään! Ennemmin kuolen nälkään kuin syön edes leivän murenenkaan teidän luonanne! Tuosta saatte nuo kirotut rahanne takaisin! Ottakaa!

Äiti painui seinää vastaan huitoen käsillään aivan kuin olisi kummitus, eikä oma poika, seisonut siinä hänen edessään.

— Miksi juuri minä olisin syyllinen? — itki äiti. — Mitä olen tehnyt sitten?

Poika huitoi isän tavoin käsiään ja juoksi ulos pihalle.

Shirjajewin talo oli yksinään aivan lähellä rotkoa, joka leveänä uomana kulki aroa pitkin aina viiden virstan päähän. Rotkon reunalla kasvoi nuorta tammistoa ja lepistöä, mutta pohjalla juoksi puronen. Talon toinen sivu oli rotkoon, toinen pelloille päin. Aitoja ei ollut, vaan niiden sijaan oli kaikellaisia rakennuksia, jotka seisoivat ahtaasti lähellä toisiaan, erottaen talon eteen pienen maatilkun, pihamaan, jolla kanat, hanhet ja siat oleskelivat.

Mennessään ulos ylioppilas lähti kulkemaan kuraista tietä pitkin arolle päin. Ilma oli kostea ja painostava kuten syksyllä ainakin. Kuraisella tiellä välkkyi siellä täällä lätäköitä ja kellastuneelta vainiolta katseli kulkijaan itse syksy, alakuloinen, raukea ja synkkä syksy. Oikealla puolen tietä oli musta, kynnetty vihannesmaa, jolla paikoin törrötti kuihtuneita auringonkukkia mustuneine päineen.