Hän piteli molemmin käsin päätään ja syöksyi horjuen pitkin huonetta.

— Nylkekää minut puti puhtaaksi! — kiljui hän vihlovalla äänellä.
— Pusertakaa minusta viimeisetkin voimat! Ryöstäkää kaikki!
Tukehuttakaa!

Ylioppilas punastui ja loi katseensa maahan. Hän ei voinut enää syödä. Fedosja Semjonovna, joka kahdenkymmenen viiden vuoden kuluessa ei ollut tottunut miehensä synkkään luonteeseen, kyyristyi kokoon ja sopersi jotakin puolustuksekseen. Hänen laihtuneilla, typerän ja pelästyneen näköisillä kasvoillaan näkyi hämmästyksen ja tylsän pelon ilme. Lapset ja vanhin tytär Varvara, kasvava tyttö kalpeine, rumine kasvoineen, laskivat lusikkansa ja istuivat kauhun kangistamina.

Shirjajew raivoissaan puhui yhä kauheammin, syöksyi pöydän luo ja alkoi lompakostaan rapistaa rahoja.

— Ottakaa! — mörisi hän vavisten koko ruumiiltaan. — Te olette syöneet ja juoneet minut putipuhtaaksi; tuossa saatte vielä rahatkin! Minä en tarvitse mitään! Teettäkää itsellenne uudet saappaat ja puvut!

Ylioppilas kalpeni ja nousi seisomaan.

— Kuulkaahan, isä, — alkoi hän läähöttäen. — Minä … minä pyydän teitä lopettamaan, sillä…

— Suus kiinni! — huusi isä hänelle niin tuimasti, että silmälasit tipahtivat nenältä. — Suus kiinni!

— Ennen minä … minä saatoin sietää tuollaisia kohtauksia, vaan … nyt on se vierasta. Ymmärrättekö? Vierasta!

— Suus kiinni! — huusi isä polkien jalkaa. — Sinun täytyy kuunnella, mitä minä puhun! Minä puhun mitä tahdon, vaan sinä — vaikene! Sinun ijässäsi minä jo tienasin rahaa, mutta tiedätkö, senkin konna, paljonko olet tullut minulle maksamaan? Minä ajan sinut ulos! Laiskuri!