Shirjajew ajatteli ja huoahti.
— Kyllä sinulle kymmenenkin riittää, — sanoi hän. — Tuoss' on!
Ylioppilas kiitti. Nyt pitäisi vielä pyytää rahoja vaatteihin, luentomaksuun ja kirjoihin, vaan silmäiltyään tarkemmin isäänsä, päätti hän heittää hänet rauhaan. Mutta äiti, joka oli epäkäytännöllinen ja ajattelematon, kuten kaikki äidit yleensä, ei voinut pidättää itseään, vaan virkkoi:
— Antaisit, Jevgraw Ivanitsh, hänelle vielä kuusi ruplaa, jotta voisi ostaa uudet saappaat itselleen. Katsohan nyt itsekin, mitenkä saattaisi hän Moskovassa käyttää tuollaisia rääsyjä?
— Ottakoon minun vanhat. Ne ovat vielä aivan kuin uudet.
— No, antaisit sitten edes uusia housuja varten. On häpeä katsella häntä…
Ja heti tämän jälkeen näkyi myrsky, jota koko perhe vavisten pelkäsi, uhkaavana lähestyvän: Shirjajewin lyhyt, lihava kaula muuttui tulipunaiseksi. Puna nousi korviin, sitten ohimoille ja peitti vähitellen koko kasvot. Jevgraw Ivanitsh liikahti hermostuneesti tuolillaan ja aukasi paidan kauluksen, jottei olisi niin tukahduttava. Nähtävästi hän taisteli tuota tunnetta vastaan, joka oli saava hänet valtaansa. Vallitsi kuolon hiljaisuus. Lapset pidättivät henkeään, mutta Fedosja Semjonovna jatkoi, aivan kuin hän ei olisi rahtustakaan ymmärtänyt, mikä hänen miestään vaivasi:
— Eihän Pekka ole enää lapsi. Häntä hävettää kulkea ryysyisenä.
Silloin Shirjajew hypähti ylös ja viskasi kaikin voimin paksun lompakkonsa keskelle pöytää, että leipäpalaset lautaselta lensivät. Hänen kasvoillaan leimahti kiukun, loukkauksen, ahneuden inhottava ilme.
— Ottakaa kaikki! — huusi hän kauhealla äänellä. — Ottakaa kaikki!
Ryöstäkää! Kuristakaa!