— Päivää, — virkkoi eläintieteilijä kylmästi. — Missä olette ollut?
— Rantalaiturilla merihärkiä onkimassa.
— Tietysti, missäs… Teidän, diakoni, näyttää olevan mahdoton koskaan ryhtyä vakavampaan työhön.
— Kuinka niin? Eihän työ ole karhu, jotta metsään pakenisi, — vastasi diakoni hymyillen ja työnsi kätensä syvälle valkoisen pappisviittansa taskuihin.
— Selkään sietäisitte saada! — huokasi eläintieteilijä.
Kului vielä noin neljännestunti, mutta syömään ei kutsuttu, kuului vain, kuinka sotamies juosta paukutteli porstuasta keittiöön ja taas takaisin, koluten saappaillaan, ja Samoilenko huusi:
— Älä sinne tuppaa! Pane pöydälle! Pese ensin! Nälissään diakoni ja von Coren alkoivat kengänkoroillaan jyskyttää lattiaa, siten ilmaisten kärsimättömyyttään, kuten toisen rivin yleisö teatterissa. Viimein avattiin ovi, ja sotamiespalvelija ilmoitti peräti väsyneenä: "Saisi tulla ruualle." Ruokasalissa he kohtasivat Samoilenkon, keittiön kuumuudesta naama punaisena; hän katsoi heihin tuimasti ja nostaen kauhun ilme kasvoillaan kannen liemimaljasta pani heille kummallekin lautasellisen keittoa, ja vasta sitten, kun hän oli varmistunut siitä, että he söivät hyvällä halulla ja että ruoka heille maistui, päästi hän helpotuksen huokauksen ja istui syvään nojatuoliinsa. Hänen ilmeensä lieveni ja hän kaatoi itselleen hitaasti ryypyn viinaa ja lausui:
— Nuoren polven terveydeksi!
Lajevskin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen Samoilenko oli koko ajan aamusta puolipäivään asti, vaikka olikin erittäin hyvällä tuulella, tuntenut sielunsa syvyydessä jonkinlaista painostusta. Hänen oli sääli Lajevskia ja halutti auttaa häntä. Otettuaan liemiruuan alle ryypyn hän huokasi ja sanoi:
— Tapasin tänään Vanja Lajevskin. Raskasta on miehen elämä. Aineellinen puoli ei ole kehuttava, mutta pahempaa on, että hän henkisesti on aivan masentunut. Sääli sitä poikaa!