— Minun vain ei ole häntä sääli! — sanoi von Coren. — Jos tuo miellyttävä mies olisi hukkumaisillaan, niin minä vielä kepillä sysäisin: huku, veikkonen, huku…
— Ei ole totta. Sitä et sinä tekisi.
— Mistä sen päätät? — kysyi eläintieteilijä olkapäitään kohauttaen. —
Kykenen minä tekemään hyväntyön siinä missä toinenkin.
— Ihmisen hukuttaminen, sekö olisi hyvätyö? — virkkoi diakoni naurahtaen.
— Ainakin silloin, kun on puhe Lajevskista.
— Liemestä puuttuu jotakin, — lausui Samoilenko, kääntääkseen puheen toiselle tolalle.
— Lajevski on ehdottomasti vahingollinen ja yhteiskunnalle yhtä vaarallinen kuin koleeramikroobi, — jatkoi von Coren. — Kelpo työn tekee, ken hänet hukuttaa.
— Ei ole sinulle kunniaksi, että puhut lähimmäisestäsi tuolla tavalla.
Sanoppa, miksi sinä häntä vihaat?
— Älä puhu, tohtori, joutavia. Tietysti olisi järjetöntä vihata ja halveksia mikroobia, mutta pitää kaiken uhalla lähimmäisenään ketä hyvänsä ilman erotusta on samaa kuin olla kokonaan harkitsematta, kieltäytyä oikeudenmukaisesti suhtautumasta ihmisiin, sanalla sanoen — pestä kätensä. Minä pidän Lajevskia heittiönä, sitä en salaa, ja kohtelen häntä kuten heittiötä, täysin tunnollisesti: sinä pidät häntä lähimmäisenäsi, no — suutele siis häntä; pidät lähimmäisenä, mikä tietää, että kohtelet häntä samalla tavalla kuin minua ja diakonia, se on — et niin etkä näin. Sinä olet yhtä piittaamaton kaikkia kohtaan.
— Että voikin sanoa ihmistä heittiöksi! — murahti Samoilenko ja rypisti inhoa ilmaisten kulmiaan. — Se on siinä määrin epähienoa, etten osaa sanoakaan!