Hetkisen kuluttua avautui väliovi; pyhimyslampusta tuikahti pehmoinen valo, ja Samoilenkon valkopukuinen jättiläisvartalo, valkoinen yömyssy päässä, tuli näkyviin.
— Mitä sinä haet? — kysyi hän unisena raskaasti hengittäen ja kyhnien itseään. — Maltas nyt, heti minä avaan.
— Älä vaivaa itseäsi, minä kömmin ikkunasta… Lajevski kiipesi ikkunasta sisään ja lähestyttyään Samoilenkoa tarttui hänen käteensä.
— Aleksander Daviditsh, — sanoi hän vapisevalla äänellä, — pelasta minut! Pyydän sinua, rukoilen, ymmärrä minua! Asemani on sietämätön. Jos se jatkuu vielä pari päivää, kuristan itseni kuin … kuin koiran!
— Maltahan… Mikäs sinua oikeastaan vaivaa?
— Sytytä kynttilä.
— Oh-oh… huokasi Samoileko, pannen kynttilään tulta. — Siunaa ja varjele… Kello käy jo kahta, veikkonen.
— Suo anteeksi, mutta minä en voi istua kotona, — virkkoi Lajevski, tuntien valosta ja Samoilenkon läsnäolosta suurta huojennusta. — Sinä, Aleksander Daviditsh, olet ainoa, paras ystäväni… Kaikki toivoni on sinussa. Jos tahdot tahi et, pelasta Jumalan nimessä. Minun täytyy kaikin mokomin matkustaa täältä pois. Lainaa minulle rahaa!
— Herra siunatkoon! — huokasi Samoilenko, kyhnien itseään. — Heräsin ja kuulen, laiva huutaa tuloaan, sitten sinä… Paljonkos tarvitset?
— Vähintäänkin kolmesataa ruplaa. Hänelle on jätettävä sata ja itse tarvitsen matkalle kaksisataa… Olen sinulle velkaa jo lähes neljäsataa, mutta minä lähetän kaikki … kaikki.