Samoilenko kourasi yhteen käteen molemmat poskipartansa, levitti jalat haralleen ja vaipui mietteisiin.
— Ja-ah … urahti hän miettiväisenä. — Kolmesataa… Mutta minulla ei ole niin paljoa. Pitää ottaa joltakin lainaksi.
— Lainaa Herran tähden! — virkkoi Lajevski, nähden Samoilenkon muodosta, että hän tahtoo antaa rahaa ja ehdottomasti antaakin. — Lainaa, minä varmasti maksan takaisin. Lähetän Pietarista, heti kun tulen sinne. Siitä saat olla huoleti. Kuulehan, Sasha, — virkkoi hän elpyneenä — juodaanpas viiniä!
— Miksei, juodaan vaan. Mentiin ruokasaliin.
— Entä, kuinka käy Nadeshda Feodorovnan? — kysyi Samoilenko, tuoden pöytään kolme pulloa viiniä ja lautasellisen persikoita. — Jääkö hän tänne?
— Kaikki järjestän, kaikki järjestän… — vastasi Lajevski, tuntien odottamattoman riemunpuuskan täyttävän rintansa. — Minä sitten lähetän hänelle rahaa, hän matkustaa luokseni… Siellä sitten selvitämme suhteemme. Terveydeksesi, jalo ystävä.
— Älähän kiirehdi! — sanoi Samoilenko. — Ryyppäähän ensinnä tätä. Se on omasta viinitarhastani. Tämä pullo taas on Navaridzen viinitarhan tuotetta, tämä Ahatulovin… Maista kaikkia kolmea lajia ja sano peittelemättä… Minun on vähän niinkuin hapahkoa? Miltä sinusta tuntuu? Eikö ole?
— Niin on. Hyvinpä minua lohdutit, Aleksander Daviditsh. Kiitos … oikein elvyin.
— Onko hapahkoa?
— Lempo hänet tietää, minä en. Mutta sinä olet mitä mainioin, erinomainen mies!